Kirous

The Curse I always wanted

Ciel Phantomhive pakeni. Ciel oli poika, joka ei pelännyt. Tai niin hän ainakin oli aiemmin luullut. Cielin taipumus uskoa omaan erinomaisuuteensa oli nyt jos koskaan koetuksella. Normaalisti Cielillä olisi tukea, nyt hän oli yksin. Eniten hän kaipasi Sebastiania. Hiljaa mielessään Ciel ajatteli, että missä se hovimestarin retale kuppaa. Vaikka Sebastian monesti olikin temppuillut ja jopa vaarantanut Cielin hengen, tämä olisi jo aivan liian kohtuutonta. Sebastian ei kuitenkaan näin kapinoisi, eihän? Cielin mielessä kehittyi ajatus siitä että Sebastianille olisi tapahtunut jotain, että hänen hovimestariaan ei olisi enää. Muutama kyynel vierähti hänen poskelleen kun hän juoksi eteenpäin, mutta Ciel ei antanut periksi. Hän oli päättänyt selvitä, ja antaa hovimestarin kuulla kunniansa. Vaikka, hän ei mitenkään voinut olla ajattelematta Sebastiania, ja etenkin sitä kun hän ei ollut Cielen vierellä nyt kun hän eniten kaipasi tukea.

Ciel ei oikeastaan edes tiennyt missä hän juoksi, mutta tiesi hyvin, että hänen henkensä ei kestäisi kiinnijäämistä. Takaa kuului hyvin miten isot ja vahvat miehet havittelivat Cieliä takaisin haltuunsa. Ciel yritti paeta jossain varaston näköisessä paikassa parhaansa mukaan, käyttäen hyviksi pienen kokonsa tarjoamaa ketteryyttä. Hän heitti laatikoita miesten eteen, koitti järjestää pieniä ansoja mikäli vain kerkesi. Onneksi kyseinen varasto sijaitsi jossain päin kalasatamaa, sillä sen ansiosta Cielillä oli varsin hyvä asema ilkeitä välineitä varten. Koko paikka oli ääriään myöten täynnä kaikkea millä ikinä vain saa eväkkäitä nousemaan vedestä. Cielin ei tarvinnut kauheasti miettiä, ennen kuin hän tajusi, että isot ongenkoukut taatusti satuttavat häntä jahtaavia rumiluksia.

Vilkaistuaan ympäristöä vielä vähän, Ciel huomasi kalaverkon. Hän tiesi ettei verkko hidastaisi miehiä juuri ollenkaan, mutta muutama kalakoukku päälle niin isokin mies huutaa tuskaa. Ciel otti verkon, ja hyökkäsi kolmen takaa-ajajansa kimppuun. Hän heitti verkon heitä kohden, ja veti siitä niin että sai heidän kaatumaan. Heti perään hän heitti kaikki mahdolliset terävät koukut ja kaikki välineet joissa vain oli jonkinlainen terä. Hän heitti, ja lähti juoksemaan vetäen siimoista minkä kykeni. Temppu toimi, ja Ciel virnisti kun kuuli miesten tuskahuudot. Koukut ja terät raatelivat miesten silmiä ja kasvoja. Koukut kiinnittyivät miesten lihaan, ja alkoivat vetää näiden elimiä irti kehosta. Koukuissa oli julmat piikit, jotka olivat kuin luodut leikkaamaan lihaa. Koukut kiinnttyivät, ja kun Ciel veti niitä vielä kerran, miehet eivät voineet muuta tehdä kuin vain huutaa armoa kun veriset koukut raatelevat heidän kehonsa. Verta levisi, palasia miesten kehoista oli kaikkialla. Hyvin lyhyessä ajassa Ciel oli saanut aikaan uskomattoman verilammikon, joka aina vain täyttyi kehosta irti revityillä palasilla.

Miehet pyrkivän nousemaan, mutta Ciel veti koukuista uudestaan, ja miehet ärjyivät tuskasta koukkujen tukeutuessa heihin kiinni entistä tiukemmin. Ciel sai solmittua koukkujen siimat kiinni nosturiin, ja hän veti vivusta. Miehet nousivat ilmaan, ja koko halli kaikui kaikista niistä tuskanhuudoista, kun miesten valtavia ruhoja kannattelivat vain heidän kehossaan kiinni olevat julmat koukut. Yhden miehen jalka oli haljennut keskellä kahtia, sillä koukku oli kiinnittynyt suoraan polveen, ja toiminut kiilan tavoin kun miehen jalka halkesi pystysuunnassa. Miehen jalan palasia tippui koko ajan, ja Ciel ei voinut olla tuntematta tiettyä tyydytystä siitä kun hän itse sai vastustajansa kärsimään näin julmasti. Toiselta mieheltä oli lähtenyt pää irti. Koukut olivat repineet hänen silmänsä, ja terät kiinnittyneet hänen kalloonsa. Pää repesi irti kun nosturi toimi, ja hajosi lopullisesti kappaleiksi törmäyksen voimasta. Pään- ja aivojen kappaleita oli koko alue täynnä.

Ciel kuuli kolinaa kauempaa, ja hän lähti juoksemaan. Paha kyllä, hän oli huoneessa jossa ei ollut ikkunoita, eikä hän saanut ulko-ovelta näyttävää rautaovea auki. Ciel oli umpikujassa, hänellä ei ollut juurikaan enää mahdollisuuksia paeta. Hän koitti toista ovea, joka vei pimeään huoneeseen. Ciel äkkiä huomasi, että sekin oli umpikuja. Ainoa mahdollisuus oli siis puolustautua ja äkkiä, mutta kääntyminen oli jo aivan liian myöhäistä.

Joku tarrasi Cieliä olkapäästä, nosti ilmaan ja heitti päin seinää. Cielin silmäloppu tippui, ja hänen kasvoistaan vuosi verta. Ciel yritti nousta, ylös, mutta mies potkaisi häntä, moneen kertaan.
"Mikä helvetin mulkkusilmä luulet olevasi?"
Mies nosti Cieliä rinnuksista, aukoen lyödä tämän läpi puukolla.
"Helvettiin ne luvatut rahat, sinä kuolet nyt!"
Mies työnsi Cielin päin seinää, ja Ciel näki kun hän korotti veitsensä tappoasentoon.
"Tämän jälkeen, raiskaan ruumiisi. Niin kuin pojat olisivat tehneet ellet olisi kohdellut heitä kuin homeisia mateita!"
Ciel ei antanut periksi, vaan potkaisi miestä haaroväliin niin kovaa kuin pystyi. Mies rääkäisi tuskasta, ja Ciel koitti jälleen paeta, mies perässään. Mutta tappaja saikin Cielin jalasta kiinni, ja tämä kaatui.
"Nyt sinä kuolet pieni huorapoika!"
Mies ryömi Cielin luokse kasvot tuskasta irvistäen. Juuri kun hän oli jälleen yrittämässä tappaa Cielin, hänen kätensä irtosi veren lentäessä pitkin seiniä. Ciel pääsi irti miehen otteesta, ja otti kiinni lähimmästä asiasta minkä löysi. Hän löysi Sebastianinsa.

Demoni asteli huoneen sisälle Cielen noustessa pystyyn. Kätensä menettänyt mies vetäytyi huoneen kulmaan peloissaan, kuka ihme voi repiä mieheltä käden irti noin helposti? Ahdistettuaan miehen suunniltaan, Sebastian katsoi Cieliin kysyvästi, eikä hänen tarvinnut odottaa mestarinsa vastausta kauaa:
"Sebastian, tapa hänet"
Sebastian alkoi hymyillä hiukan, hyvin kylmä hymy viesti suurta halua toteuttaa Cielin käsky.
"Yes, my lord"
Sebastian käveli miehen luo, ja nosti tämän suorilta käsiltä ilmaan. Mies yritti parhaansa mukaan anella ja pyytää armoa, mutta demoni oli yhtä kuin mitä hänen mestarinsa viha. Maailmassa ei ollut mitään niin itsevarmaa ja päättäväistä kuin Ciel, joka haluaa kostoa. Ja Sebastian, hänen uskollisin palvelijansa tulisi toteuttamaan tämän koston.
"EIEIEIEIIE, ARMOAA!!!"
Mies koitti rukoilla Sebastiania lopettamaan, mutta se oli turhaa. Demoni repi miehen sydämen irti. Veri suihkusi seinille kun demoni kylmästi raastoi miehen sydämen, ja heitti vuotavan ruumiin pois.

Sebastian käveli Cielin luo, ja kumartui mestarinsa eteen.
"Sebastian, missä olit? Sinun olisi pitänyt suojella minua!"
Sebastian katsoi Cieliä, ja sanoi:
"My lord, olin kanssasi koko tämän ajan. Et vain huomannut missä olin"
"Sinä senkin kirottu, miten kehtasit tehdä näin?"
Sebastian katsoi Cieliä melko kylmällä, mutta samalla niin lämpimällä katseella, sellaisella joka näkee sielun.
"Koska halusin sinun pelkäävän."
Ciel oli raivoissaan, muttei silti kyennyt olemaan vihainen. Häntä heikotti, ja hän kaatui Sebastianin käsivarsille.
"Sebastian, vie minut kotiin"
Sebastian nousi Ciel käsivarsillaan, ja lähti kävelemään kohti kotia sanoen:
"Yes, my lord"

Kartanossa Sebastian vaihtoi Cielin vaatteet, ja laittoi tämän nukkumaan samaan aikaan kun lähti valmistelemaan huomista päivää. Silloin kaiken piti olla täysin valmiina, mikään ei saisi mennä pieleen. Aamukylvystä iltahämärään asti kaiken piti olla täydellistä, eikä pienintäkään virhettä suvaittaisi. Hän vietti koko loppuyön saarnaten palvelijoille siitä, että jos he huomennakin ovat tavanomaisen kelvottoman huolimattomia, niin he saisivat tuta demonin vihan korkeimman omakätisesti. Sebastian kun ei jätä ketään kylmäksi.

Cielin herätessä kaikki oli valmista. Eilisen kärsimykset olivat jo takapäin, ja nuori aatelinen sai aamiaisen suoraan sänkyyn. Vaikka Ciel yrittikin olla vahva, niin silti hän sisäisesti epäili hieman Sebastianin käytöstä. Miksi hän halusi saada Cielin pelkäämään? Ja ennen kaikkea, miksi Sebastian antoi sen miehen melkein tappaa hänet?

Phantomhive Manor oli nyt tavallistakin virheettömämpi. Vaikka Sebastian ei tavallisestikaan tehnyt yhtä ainoata virhettä, oli kuin talo olisi nyt yliluonnollinen, kuin kaikki mahdollinen olisi tehty taikuudella. Jokainen hopeaesine oli putsattu viimeisen päälle. Jokainen lista oli pyyhitty. Tuntui, kuin joka ainoa pölyhiukkanen olisi yksitellen hävitetty tulosta. Kuin ainoa asia mikä taloon olisi jäänyt, olisi Cielin oma henki. Jopa höntti palvelijakolmikko tuntui tänään kykenevän suorituksiin, joihin aiemmin vain Sebastian oli kykenevä.

Tosin, yksi asia talossa oli erikoista, ja se oli hiljaisuus. Edes Sebastian ei puhunut paljoa, vaan hoiti työnsä erinomaisen hiljaisesti. Eikä sillä että puheelle olisi ollut hirveästi tarvetta, koittihan Ciel edelleen toipua eilisen väkivallasta. Tosin, siinä missä normaali ihminen tarvitsisi hoitoa pelkästään tapahtumille, oli Cielille täysin yhdentekevää, että mikä tapahtumaketju hänet kaappasi, tai että miksi ja kenen toimesta. Sebastian on kuitenkin jo tappanut heidät. Enemmänkin demonin käytös häntä ihmetytti, ja syystä. Vaikka Sebastian onkin suoranainen perkele jopa demonien mittapuulla, oli eilinen silti äärimmäisen outoa.

Illan hämärtyessä Ciel siirtyi ulos puutarhaan. Puutarhuri oli tällä kertaa ylittänyt itsensä, sillä koko puutarha tuntui olevan niin täydellinen, että jopa kaukaisten maiden mestarit olisivat kumartaneet tätä aikaansaannosta, ja sanoneet sitä täydelliseksi. Etenkin Ciel haistoi lempiruusujensa tuoksun. Istuessaan tuolissa, Ciel tunsi olonsa saman aikaan todella työlääksi että hemmetin tylsäksi. Yksinkertaisesti siksi, että tällä kertaa Sebastian oli sekoittanut hänen ajatusmaailmansa pahemmin kuin koskaan ennen.

Sebastian saapui puutarhaan Cielin luo kantaen teevatia. Hän kaatoi teetä, ja ojensi sen Cielille.  Ciel joi sen, laittoi teen pois, ja kun Sebastian oli lähdössä pois päin, hän kysyi:
"Sebastian, miksi halusit minun pelkäävän?"
Sebastian pysähtyi, kääntyi Cieliin päin, ja otti tätä kädestä kiinni ja vastasi:
"Koska halusin tietää, että kumpaa pelkäät enemmän: kuolemaa, vai menettämistä"
Menettämista? Pelkoa? Pah! Eiväthän tuollaiset sanat kuuluneet Ciel Phantomhiven sanavarastoon! Ciel on poika, joka ei pelkää ketään eikä mitään! Hän selviää kaikesta, ja löytää tavalla tai toisella tien voittoon! Hän on voittamaton, hän on nero. Pelätä, ei tule kuulonkaan.

Sebastianin lähtiessä pois, Ciel kuitenkin mietti palvelijansa sanoja. Kumpaa hän oikeasti pelkäsi siinä tilanteessa enemmän, kuolemaa ja jotain menettämistä. Ciel oli menettänyt liikaa kuolemalle, aivan liikaa että enää jaksaisi pelätä sitä. Kuolema ei ole niin suuri osa hänen elämäänsä, olihan hän myynyt sielunsakin saavuttaakseen tavoitteensa. Vähät hinnasta, kunhan hän saisi tahtonsa läpi. Mutta toisaalta, eihän kuolemaa pelännyt. Hän pelkäsi menettävänsä elämänsä ainoaa henkilön, jota ei koskaan menettäisi kuolemalle. Henkilön, joka on aina tavalla tai toisella ollut hänen tukenansa. Henkilön, joka ei ole häntä hylännyt, ja on kaikkien koettelemustenkin jälkeen hänelle uskollinen. Tuo demoni, josta Ciel välittää kaikkein eniten, ja jota hän.... rakastaan?

Ciel nousi tuolilta, ja juoksi Sebastianin luo. Hän otti Sebastianista kiinni, ja demoni kääntyi isäntänsä puoleen. He kietoivat kätensä toistensa ympäri, ja Sebastian painoi Cielin pään itseään vasten. Toden totta, Sebastian testasi Cieliä viimeisen kerran, ja vaikka vastaus olikin jo etukäteen selvä. Ei Ciel kuolemaa pelännyt, vaan sitä että joutuisi kauas ainoasta, ketä kuolema ei koske.

He pitivät toisistaan kiinni, ja ilta-auringon laskiessa Sebastian polvistui Cielin eteen. Vieno tuuli heilutti heidän takkinsa helmoja, ja ruusujen tuoksussa Sebastian kaivoi Sterling Silver-ruusun jostain takkinsa helmoista. Se ruusu oli kuin Jumala kaikkien ruusujen keskuudessa. Se ruusu oli kuin kaikkien ruusujen alkulähde, kasvatettu siinä samassa paikasta mistä rakkaus on kotoisin. Ruusussa oli yksi vankka lehti, johon oli kiinnitetty timanttisormus. Hän ojensi sen Cielille, ja katsoi tätä silmiin, niin syvälle että hän näki Cielin sieluun asti, ja kysyi:
"Ciel Phantomhive, tahdotko olla ikuisesti minun?"

Ciel otti ruusun, ja irrotti siitä sormuksen. Hän ei voinut oikeastaan uskoa sitä todeksi. Sebastian, hänen palvelijansa, olisi hänelle ikuisesti sekä palvelija, että myös, hänen rakkaansa?
"Kyllä,"
Ciel hädin tuskin pystyi vastaamaan, hän oli niin shokissa. Sebastian nousi ylös, ja suuteli Cieliä. Ilta-aurinko oli juuri silloin kaikkein voimakkain, ja punaista auringonlaskua vasten he suutelivat ruusu kädessä, pitäen siitä yhdessä kiinni.


Cielin ja Sebastianin häät pidettiin Lontoon Westminister Abbeyssä. Häät olivat hyvin mahtipontiset, sillä käytännössä koko Britannian eliitti oli kutsuttu paikalle kuningatar Viktoriaa myöten. Koko katedraali oli koristeltu katosta lattiaa, ja tietty taivaallisuus oli aistittavissa koko seremoniasta. Sterling Silver- ruusut - Cielin lempikukka - oli saanut hyvin paljon tilaa, ja niistä lähtevä tuoksu kruunasi koko seremonian. Ciel oli pukeutunut valkoiseen pukuun, joka muistutti poikamaista morsianta. Koko puku oli hyvin hienosti tehty, se oli täynnä kultalangalla ommeltuja kuvioita. Vihkimisen suoritti Canterburyn arkkipiispa, eikä liikutuksen ja ilon kyyneliltä tullut loppua vastavihityn avioparin suudellessa ensimmäistä kertaa ikuisen avioliittonsa aikana.

Kuherruskuukausi oli nimensä veroinen, ja tuore aviopari todellakin otti kaiken irti. Ei ollut harvinaista, että Cielin vaikerrus kuului kauas. Jopa niinkin hyvin, että Sebastian joutui lähettämään muut palvelijat pois kartanosta, ettei Sebastianin ja Cielin yölliset toimet vain vaarannu.

Fantomhiven kartanoon palasi jälleen kerran hymy ja ilo, niin kuin silloin kun Ciel oli vielä pieni. Sebastian säilytti edelleen työnsä hovimestarina. Sopimus heidän välillään oli edelleen voimassa, ja se näytti jatkuvan ikuisesti. Vaikka se merkitsikin Sebastianille nälkää, niin hän oli valmis maksamaan sen hinnan ilomielen, sillä tästä hän oli haaveillut siitä hetkestä lähtien, kun hän oli tavannut Cielin ensimmäistä kertaa.