Lumikenttä
Talviseen tuuleen sisältyy uskomattoman paljon muistoja. Talvi, vuoden viimeinen aika sisältää kaikki tunteet ja kokemukset kevään heräämisestä, kesän elämisestä, syksyn lopunajantunteesta ja sekä itsestään eli kuolemisesta. Talvinen tuuli riepottelee lumisen kentän lumihiutaleita minne ikinä niitä viekään. Lunta on alle polveen asti eikä pakkastakaan ole paljoa. Aurinko paistaa vienosti pilven läpi ja luo tunnelman kentälle jollaista ei voi kuvata sanoin tai teoin. Se on kokemus joka tulee kokea itse. Se vaihtelee ihmisen mukaan.
Astun eteenpäin ja katson kaukaisuuteen, siellä olevaa hahmoa kohti. Valoa ei ole enää kauaa, mutta riittämiin. Kävelemme lähemmäksi toisiamme kunnes olemme kahden ja puolen metrin päässä toisistamme. Haarniskoissamme kannamme sukujemme värejä kunnialle, teräksemme on terävää ja tahtomme rautaa. Omat värini ovat mustaa ja valkoista, hänen keltaista ja punaista. Kypäräni on kuin hyökkäävä härkä sarvia ja kasvosuojusta myöten, mutta hänen kypäränsä on kuin vuorten lohikäärme joka tunnetaan armottomuudesta ja jonka kanssa käy vain yksi tie ja se vie kuolemaan. Aseemme ovat sukujemme perinnöistä arvokkaimmat: miekkamme. Miekkamme ovat sielumme, perheemme, rakastajamme, se osa meitä joka tietää meistä kaiken, jota me kunnioitamme ja rakastamme että myös vihaamme. Miekkamme ovat johtaneet meidät sotiin, ne mukanamme olemme vannoneet ikuista rakkautta vaimojamme kohtaan, ikuista vihaa vihollisiamme vastaan, ikuista kaunaa meitä voittaneille. Me rakastamme sitä mitä ne ovat meille tuoneet, ja vihaamme sitä mihin ne ovat meidät saattaneet. Tunteemme aseitamme kohtaan ovat yhteiset, koska vaikka meidät mikä tahansa muu pettäisi, niin aseemme eivät koskaan. Miekkamme ovat kuin itse luottamuksen kallio joka viiltää halki kaikki aallot terillänsä. Totisesti, teräksemme on vahvaa.
Kumarramme toisiamme vasten ennen kuin vedämme aseet koteloistaan. Emme puhu, kuiskaa tai edes hengitä tänä aikana. Luonto on hiljainen, se ei halua meidän puhuvan ennen viimeistä hetkeä. Lopulta aurinko heijastuu teristä ja kahden osuvan teräksen ääni kuuluu. Hiljaisuutta ei enää ole, sen on korvannut taistelu jota kumpikaan ei voi voittaa. Miehet hengittävät ja hengästyvät vaan eivät puhu. He tietävät että sanat on jo sanottu. Nyt puhuvat aseet. Perheet, kunnia, rakkaus, viha ovat kaikki jo menneitä ajatuksia taistelijoiden mielissä. Kumpikin tietää että tässä taistelussa voittaja on jo selvillä, kumpikaan ei vain myönnä sitä. Kunnia on jo kuollut aate heille, mutta silti se velvoittaa heidät molemmat viimeiseen taistoon.
Viillot ja pistot tuntuvat viipaloivan ilmaan taistelijoiden ympärillä. Vanhat aseet tuntuvat elämän omaa elämäänsä taistelijoiden käsissä. Ne ovat nyt siinä tarkoituksessa mihin heidät on luotu: tappamaan. Kuitenkin, ase on hyödytön ilman osaavaa käyttäjää joilla on syy käyttää taitojansa ja asettansa, ja näillä miehillä on yllin kyllin kumpaakin. He taistelevat tulevaisuudestansa. Sekä klaaninsa ja sukunsa tulevaisuudesta että myös itsensä.
Yhtään virhettä ei ole tapahtunut. Taistelu tuntuu taianomaiselta kun miekkamiehet ottavat mittaa toisistaan tekemättä virheitä. Mutta virheettömyys ei ole ikuista, ja menetin tasapainoni vastustajani voimakkaan iskun myötä. Horjuin, en pysynyt enää tahdissa ja annoin vastustajalleni mahdollisuuden iskeä voimatta itse tehdä mitään. Tämä virhe maksoi minulle henkeni.
Tunsin kuin miekan terä tunkeutuu haarniskastani lävitse, kuinka sen terävä terä silpoo sisukseni kahtia. Se tuntui halkaisevan minut kahtia. Kaaduin ensin polvilleni ja siitä selälleni. Päästin irti miekastani, ja odotin. Odotin viimeistä iskua joka tulisi osumaan sydämeeni. Katsoin vastustajaani kun hän nosti miekkansa viimeistä pistoa varten. Kaksin käsin hän piti miekkaan ylläni ja koko ajan nosti sitä ylemmäs kunnes saavutettuaan lakipisteen hän työnsi sen uudestaan lävitseni. Valmiiksi verinen terä tunkeutui sydämeeni katkaisten verenkiertoni ja lopettaen maallisen vaellukseni lopullisesti. Minä voitin.
Tiesimme molemmat alusta alkaen miten tulee käymään. Olemme molemmat menettäneet kaiken, ei meillä ollut enää muuta syytä elää kuin toisemme. Vihamme toisia kohtaan piti meidät elossa. Vaan ei enää. Viha tuhoaa ihmisen sisältä ellei sille tee jotain, ja me teimme. Minä voitin koska pääsin vihastani. Annoin vihalleni anteeksi, ja sain pimeyden pois sisältäni. Vastustajani hävisi, koska voitti minut vihansa voimalla kykenemättä voittamaan vihaansa, kykenemättä antamaan anteeksi.
Taistelumme oli viimeinen rippi. Viimeinen synnintunnustus. Me olemme molemmat tappaneet ihmisiä, tuhonneet muista klaaneja ja vihanneet toisiamme koko ikämme. Vihamme maksoi meille kaiken, emmekä koskaan antaneet sille periksi. Koitimme tuhota toisiamme kaikin mahdollisin keinoin vain huomataksemme että mitä enemmän yritimme sitä enemmän tuhosimmekin itseämme. Vihamme maksoi meille perheemme rakkauden, sukumme armon ja klaanimme arvotuksen. Loppujen lopuksi, me emme enää muistaneet miksi vihasimme toisiamme. Me tuhosimme maamme, lapsemme, perheemme, armeijamme ja omaisuutemme taistelussamme toisiamme vastaan kykenemättä koskaan kohdata taistelukentällä. Jätimme jälkeemme vain tuhkaa. Vanhalla iällämme palasimme paikkaan mistä kaikki alkoi, Lumikentälle. Kirsikkapuiden lehdettömät oksat olivat taistelumme kehys ja sielu. Kuin puut talvessa, me kaksi entistä suuruutta taistelimme elämämme ehtoolla siitä ainoasta asiasta mitä oli jäljellä.
Terän upotessa sydämeeni tiesin voittaneeni. En halunnut enää vihata. Viha kukisti minut ruumiini, mutta sieluni se vapautti. Entinen viholliseni oli halkaissut sydämeni kahtia aseellansa ja päästänyt tuskani pois. Hän ei ollut enää viholliseni vaan vapauttajani. Sulkiessa silmäni viimeisen kerran näin kuinka viimeinen kirsikkapuunlehti laskeutui ruumiini ylle. Sain anteeksi syntini. Voitin suurimman viholliseni eli vihan. Se riisti minulta kaiken maallisen, muttei voittanut rakkautta jonka sain kokea vasta nyt.
Minut tappanut mies lähti pois Lumikentältä. Hän oli itse lyönyt itsensä, hävinnyt suurimman taistelunsa. Hän oli nyt aave, tuhansien taistelukenttien kummitus. Hän ei pystynyt antamaan periksi vihallensa ja kuolemaan kanssani vaan hänen on etsittävä tie eroon vihasta. Se on hänen tuomionsa, hänen rangaistuksensa. Hän voitti vihollisensa muttei sitä suurinta. Hän oli liian ylpeä voidakseen hyväksyä olevansa tyhjä kuori joka menetti tärkeimmän sisältönsä eli rakkauden. Hän seurasi vihaansa joka johti hänen rangaistukseensa eli rakkaudettomuuteen maan päällä joka on pahempaa kuin helvetin synkimmät kammiot.
Tuonpuoleisessa en kohdannut surua, iloa, murhetta, tuskaa tai Kuolemaa. Kohtasin rakkauden joka on odottanut minua siitä asti kun synnyin ja joka odotti tähän hetkeen asti.
lördag 18 juni 2011
torsdag 26 maj 2011
Tarina
Uhraus
Rakkautta sanotaan rumemmaksi sanaksi kuin se oikeasti on. Rakkaus ei raiskaa runoja tai tuhoa ihmisten elämiä. Se on jotain paljon enemmän. Se on se tunne mikä saa ihmisen ajattelemaan sydämellänsä. Se tunne joka asettaa toisen hyvinvoinnin itsensä edelle ja saa tekemään tekoja toisen puolesta joita ei itse olisi koskaan aiemmin tehnyt.
Nuori mies käveli pitkin syksyn putoavista lehdistä punaisena olevaa katua. Ilma oli viileä ja vähän pilvinen ja sateinen. Puissa oli edelleen lehtiä mutta ne olivat silti kaikki nyt tippumassa. Kesä oli takana ja nyt koko luonto varautuisi synkkään talveen kaikin mahdollisin voimin. Mies käveli puistoon ja piti nahkaisissa hansikkaissa olevia käsiään trenssinsä taskuissa. Puistossa ei ollut ketään muita kuin tämä mies joka käveli eteenpäin lehtien päältä.
Mies näytti ulkoa taatusti synkältä kuin yö hänen tummassa takissansa ja liituraitapuvussansa. Mutta hänen mielensä ei ollut musta. Hän muisteli kokemiaan hetkiä ilolla. Sen miten hän tapasi elämänsä rakkaan nuorena poikana ja muisteli sitä ihastuksen tunnetta minkä hän oli kokenut tyttöänsä kohtaan. Miten hän oli pyöräillyt kilometrejä ukkosella kaatosateessa tyttönsä luokse kun tämä oli vain sitä pyytänyt. Viettänyt aikaa rakkaansa kanssa vaikka kaverinsa halusivat mennä juomaan mutta tämä poika oli mieluummin valinnut hänet kenet sydän koki omaksensa. Se kesä meni nopeasti ja pian koitti taas syksyinen arki.
Samassa koulussa elo ei ole helppoa. Mutta poika ja tyttö silti aina hymyilivät nähdessään toisensa välitunneilla. Se voima mikä heidän välillään oli sai pojan kestämään kaiken sen kiusaamisen minkä hänen luokkalaisensa hänen päälleen kaatoivat. Tyttö tuki ja lohdutti häntä kaikkien niiden nöyryytysten jälkeen jotka poika oli joutunut kokemaan. Poika piti tytöstänsä tiukasti kiinni koko yläasteen ajan. Hän ei voinut antaa tytön mennä pois koska hänen sydämensä ei olisi kestänyt sitä. Mutta aina mitä enemmän poika piti tytöstänsä kiinni sitä lujemmin tyttö tarrautui poikaansa. Heidän sydämensä löivät yhdessä eikä heitä erottanut mikään riita tai kukaan. He eivät olleet kaksi vaan yksi.
Yläasteen loputtua tytöllä ja pojalla vaihtui koulu. Poika lähti opiskelemaan ammattiin kun tyttö lähti lukioon. Uudet piirit alkoivat vetää heitä erilleen vaikka he kuinka yrittivät laittaa vastaan. Poika ajautui huonoon seuraan ja tytön yrityksistä huolimatta hän alkoi viettää viikonloppunsa pullon ääressä kavereidensa kera kuin tyttönsä luona. Tyttö itki kun hänen rakkaansa alkoi liikkua muiden seurassa jotka tuhosivat pojan elämää pala palalta. Poika haki uusilta kavereiltaan sitä hyväksyntää mitä ei saanut vanhassa koulussa ja vähitellen se alkoi tuhota hänen sydäntään.
Mutta tyttö ei voinut antaa periksi. Hän rakasti poikaa niin paljon että ei voinut edes kuvitellakaan luopuvansa pojan sydämestä joka hänelle oli annettu, eikä hän välittänyt kuinka paljon se sattui. Hän piti kiinni pojastansa lupauksensa mukaisesti. Viikonloppu viikonlopulta pojan tempaukset kavereidensa kanssa muuttuivat yhä hurjemmiksi ja täytettyään kahdeksantoista vuotta poikaa ei pidätellyt enää mikään. Poliisin putka tuli tutuksi josta tyttö hänet aina haki. Sairaalan ensiavussa oli käyty monta kertaa vatsahuuhtelussa liiallisen viinan takia ja aina kun poika avasi silmänsä oli hänen tyttönsä hänen katseensa ensimmäinen kohde.
Pojasta tuli entistä julmempi ja välinpitämättömämpi tyttöään kohtaan. Heidän seksinsä muistutti pikemminkin julmaa raiskausta kuin rakastelua ja sen aikana poika haki vain omaa nautintoansa kuin mietti miltä hänen rakkaastansa tuntui.
Pojasta tuli myös entistä mustasukkaisempi. Hän halusi tytöstänsä orjan itselleen, orjan joka olisi vain häntä varten. Tytön ystävät ja vanhemmat varoittivat häntä muuttuneesta pojasta mutta tyttö ei siltikään pystynyt antamaan periksi. Hän ei voinut päästää irti rakkaastansa jota rakasti koko sydämellänsä.
Pojan viikonloput loppuivat siihen kun hän kännissä tuli hakanneeksi yhden lukiolaisen pojan joka oli jutellut hänen tytöllensä koulussa läksyistä. Hän oli nähnyt sen päiviä sitten mutta oli siitä hyvästä lyönyt tyttöystäväänsä monta kertaa. Senkin tyttö antoi anteeksi. Hän rakasti poikaansa liikaa että antaisi tämän mennä pois elämästänsä, oli tilanne mikä tahansa. Mutta vaikka tyttö antoi anteeksi, yhteiskunta ei antanut. Poika tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä vankilaan neljäksi vuodeksi ja määrättiin maksamaan vahingonkorvauksia.
Vankilassa ollessaankin tyttö kävi tapaamassa poikaansa joka alkoi vähä vähältä saada takaisin menetettyä elämäänsä. Tytön rakkaus auttoi pojan jälleen takaisin siksi kuten hän oli vuosia sitten. Hän pääsi eroon alkoholista ja rötöksistä vankilassa. Mutta huonosta omastatunnosta hän ei päässyt eroon. Hän oli tehnyt liian paljon pahaa rakkaallensa. Hänen syntinsä olivat musertavat ja kaikki se raakuus miten hän oli tyttöänsä kohdellut olivat liikaa hänelle. Hän ei voinut enää olla sama mies mutta ei hän voinut olla entinenkään. Poika ei koskaan ollut pettänyt tyttöä missään vaiheessa mutta se oli laiha lohtu. Hän rakasti tyttöänsä nyt ja aina yhtä paljon kuin sinä hetkenä kuin oli häneen ensimmäisen kerran rakastunut. Mutta enemmän kuin hän rakasti tyttöä hän halusi tytön olevan onnellinen. Hän halusi korjata tekemänsä synnit ja vääryydet mutta hinta siitä olisi mahdottoman suuri maksettavaksi. Se hinta tulisi maksaa sydämestä ja rakkauden verellä mutta silti, poika halusi tehdä sen.
Tyttö tuli taas kerran tapaamaan poikaansa vankilaan. He istuutuivat pöytään yhdessä ja alkoivat puhua. Tyttö vaikutti edelleenkin yhtä iloiselta kuin heidän suhteensa ensimmäisinä päivinä. Se toi toki hymyn pojan kasvoille, mutta myös synkensi hänen sielunsa. Poika tiesi tytön rakastavan häntä ja hänen mustaa sydäntänsä jossa kulkee synnin veri, mutta silti poika rakastaa tyttöä enemmän kuin itseänsä. Tytön takia hänen oli pakko toimia.
- Sä olet ollut mun suurin tuki. Kaiken sen paskan jälkeen mitä mä sulle tein sä olet edelleen siinä. Mutta se tekee tästä vieläkin vaikeamman myöntää. Mä en rakasta sua enää. Anteeksi.
Tyttö ei voinut enää peitellä kyyneliänsä. Hän itki ja huusi mutta ei ollut silti vihainen. Hänen sydämensä oli nyt rikottu. Mikään pojan aiemmista teoista ei ollut sattunut niin paljon kuin nuo sanat. Tyttö ei voinut lähteä itse, hän oli shokissa. Vartija tuli viemään järkyttyneen tytön ulos joka oli edelleen ihan paniikissa. Vasta tytön lähdettyä poika itki. Hän ei voinut tehdä sitä rakkaansa edessä koska silloin tyttö ei olisi uskonut häntä. Rakkaus sai hänet valehtelemaan ja kestämään nähdä hänen tekonsa seuraukset silmästä silmään.
Tyttö ei enää käynyt vankilassa. Hänellä ei enää ollut syytä käydä koska hänen poikansa oli tappanut hänen sydämensä. Poikaa se satutti enemmän että tyttö ei ollut enää hänen rinnallansa mutta se hinta oli maksu hänen synneistänsä. Hän maksoi korvauksen verellä. Tosin, tämä hinta oli suurin kaikista maailman maksuista koska tämä ei makseta sen takia että ahneudesta halutaan jotain vaan siksi että tehdään jotain toisen puolesta.
Tästä tapahtumasta oli jo vuosia. Pojasta oli tullut mies ja hän oli päässyt vankilasta. Hän kulki nyt yksin puistossa kohti kirkkoa.
Hän katsoi puiston reunoilta nojaten vanhaan tammeen miten hänen rakastamansa tyttö asteli noita kirkon portaita alas valkoinen hame päällään pitäen kädestä kiinni mustaan pukeutunutta miestä. Se hymy tytön huulilla oli aitoa ja oikeata, täynnä tunnetta joka tulee suoraan sydämestä. Juuri vihitty pariskunta astui autoon ja lähti kohti uutta polkua yhdessä kaikkien sukulaisten katsoessa vierestä kyyneleet silmissä.
Poikakin itki kaukana. Ei siksi että hän oli nyt lopullisesti menettänyt rakkaansa vaan siksi että hän oli sovittanut tekonsa. Hän oli luopunut tytöstä siksi että hänen rakkaimpansa voisi saada paremman elämän paremman miehen kanssa. Hän häpesi menneitä tekojansa liikaa että voisi enää koskaan elää sydämensä valitan kanssa. Hän koki liian suurta häpeää synneistänsä. Siksi hän päästi irti.
Tytön onni oli hänelle tärkeintä maailmassa ja sydämessänsä hän tiesi ettei koskaan voisi taata tytölle yhtä suurta onnellisuutta kuin haluaisi. Siksi oli parempi päästää hänestä irti ja antaa rakkauden korjata hajonneen sydämen haavat ja antaa ajan umpeuttaa ne. Hän rakasti tyttöä niin paljon että oli valmis tekemään suurimman uhrauksen tämän eteen. Päästämään irti hänestä ketä rakasti eniten maailmassa.
Rakkautta sanotaan rumemmaksi sanaksi kuin se oikeasti on. Rakkaus ei raiskaa runoja tai tuhoa ihmisten elämiä. Se on jotain paljon enemmän. Se on se tunne mikä saa ihmisen ajattelemaan sydämellänsä. Se tunne joka asettaa toisen hyvinvoinnin itsensä edelle ja saa tekemään tekoja toisen puolesta joita ei itse olisi koskaan aiemmin tehnyt.
Nuori mies käveli pitkin syksyn putoavista lehdistä punaisena olevaa katua. Ilma oli viileä ja vähän pilvinen ja sateinen. Puissa oli edelleen lehtiä mutta ne olivat silti kaikki nyt tippumassa. Kesä oli takana ja nyt koko luonto varautuisi synkkään talveen kaikin mahdollisin voimin. Mies käveli puistoon ja piti nahkaisissa hansikkaissa olevia käsiään trenssinsä taskuissa. Puistossa ei ollut ketään muita kuin tämä mies joka käveli eteenpäin lehtien päältä.
Mies näytti ulkoa taatusti synkältä kuin yö hänen tummassa takissansa ja liituraitapuvussansa. Mutta hänen mielensä ei ollut musta. Hän muisteli kokemiaan hetkiä ilolla. Sen miten hän tapasi elämänsä rakkaan nuorena poikana ja muisteli sitä ihastuksen tunnetta minkä hän oli kokenut tyttöänsä kohtaan. Miten hän oli pyöräillyt kilometrejä ukkosella kaatosateessa tyttönsä luokse kun tämä oli vain sitä pyytänyt. Viettänyt aikaa rakkaansa kanssa vaikka kaverinsa halusivat mennä juomaan mutta tämä poika oli mieluummin valinnut hänet kenet sydän koki omaksensa. Se kesä meni nopeasti ja pian koitti taas syksyinen arki.
Samassa koulussa elo ei ole helppoa. Mutta poika ja tyttö silti aina hymyilivät nähdessään toisensa välitunneilla. Se voima mikä heidän välillään oli sai pojan kestämään kaiken sen kiusaamisen minkä hänen luokkalaisensa hänen päälleen kaatoivat. Tyttö tuki ja lohdutti häntä kaikkien niiden nöyryytysten jälkeen jotka poika oli joutunut kokemaan. Poika piti tytöstänsä tiukasti kiinni koko yläasteen ajan. Hän ei voinut antaa tytön mennä pois koska hänen sydämensä ei olisi kestänyt sitä. Mutta aina mitä enemmän poika piti tytöstänsä kiinni sitä lujemmin tyttö tarrautui poikaansa. Heidän sydämensä löivät yhdessä eikä heitä erottanut mikään riita tai kukaan. He eivät olleet kaksi vaan yksi.
Yläasteen loputtua tytöllä ja pojalla vaihtui koulu. Poika lähti opiskelemaan ammattiin kun tyttö lähti lukioon. Uudet piirit alkoivat vetää heitä erilleen vaikka he kuinka yrittivät laittaa vastaan. Poika ajautui huonoon seuraan ja tytön yrityksistä huolimatta hän alkoi viettää viikonloppunsa pullon ääressä kavereidensa kera kuin tyttönsä luona. Tyttö itki kun hänen rakkaansa alkoi liikkua muiden seurassa jotka tuhosivat pojan elämää pala palalta. Poika haki uusilta kavereiltaan sitä hyväksyntää mitä ei saanut vanhassa koulussa ja vähitellen se alkoi tuhota hänen sydäntään.
Mutta tyttö ei voinut antaa periksi. Hän rakasti poikaa niin paljon että ei voinut edes kuvitellakaan luopuvansa pojan sydämestä joka hänelle oli annettu, eikä hän välittänyt kuinka paljon se sattui. Hän piti kiinni pojastansa lupauksensa mukaisesti. Viikonloppu viikonlopulta pojan tempaukset kavereidensa kanssa muuttuivat yhä hurjemmiksi ja täytettyään kahdeksantoista vuotta poikaa ei pidätellyt enää mikään. Poliisin putka tuli tutuksi josta tyttö hänet aina haki. Sairaalan ensiavussa oli käyty monta kertaa vatsahuuhtelussa liiallisen viinan takia ja aina kun poika avasi silmänsä oli hänen tyttönsä hänen katseensa ensimmäinen kohde.
Pojasta tuli entistä julmempi ja välinpitämättömämpi tyttöään kohtaan. Heidän seksinsä muistutti pikemminkin julmaa raiskausta kuin rakastelua ja sen aikana poika haki vain omaa nautintoansa kuin mietti miltä hänen rakkaastansa tuntui.
Pojasta tuli myös entistä mustasukkaisempi. Hän halusi tytöstänsä orjan itselleen, orjan joka olisi vain häntä varten. Tytön ystävät ja vanhemmat varoittivat häntä muuttuneesta pojasta mutta tyttö ei siltikään pystynyt antamaan periksi. Hän ei voinut päästää irti rakkaastansa jota rakasti koko sydämellänsä.
Pojan viikonloput loppuivat siihen kun hän kännissä tuli hakanneeksi yhden lukiolaisen pojan joka oli jutellut hänen tytöllensä koulussa läksyistä. Hän oli nähnyt sen päiviä sitten mutta oli siitä hyvästä lyönyt tyttöystäväänsä monta kertaa. Senkin tyttö antoi anteeksi. Hän rakasti poikaansa liikaa että antaisi tämän mennä pois elämästänsä, oli tilanne mikä tahansa. Mutta vaikka tyttö antoi anteeksi, yhteiskunta ei antanut. Poika tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä vankilaan neljäksi vuodeksi ja määrättiin maksamaan vahingonkorvauksia.
Vankilassa ollessaankin tyttö kävi tapaamassa poikaansa joka alkoi vähä vähältä saada takaisin menetettyä elämäänsä. Tytön rakkaus auttoi pojan jälleen takaisin siksi kuten hän oli vuosia sitten. Hän pääsi eroon alkoholista ja rötöksistä vankilassa. Mutta huonosta omastatunnosta hän ei päässyt eroon. Hän oli tehnyt liian paljon pahaa rakkaallensa. Hänen syntinsä olivat musertavat ja kaikki se raakuus miten hän oli tyttöänsä kohdellut olivat liikaa hänelle. Hän ei voinut enää olla sama mies mutta ei hän voinut olla entinenkään. Poika ei koskaan ollut pettänyt tyttöä missään vaiheessa mutta se oli laiha lohtu. Hän rakasti tyttöänsä nyt ja aina yhtä paljon kuin sinä hetkenä kuin oli häneen ensimmäisen kerran rakastunut. Mutta enemmän kuin hän rakasti tyttöä hän halusi tytön olevan onnellinen. Hän halusi korjata tekemänsä synnit ja vääryydet mutta hinta siitä olisi mahdottoman suuri maksettavaksi. Se hinta tulisi maksaa sydämestä ja rakkauden verellä mutta silti, poika halusi tehdä sen.
Tyttö tuli taas kerran tapaamaan poikaansa vankilaan. He istuutuivat pöytään yhdessä ja alkoivat puhua. Tyttö vaikutti edelleenkin yhtä iloiselta kuin heidän suhteensa ensimmäisinä päivinä. Se toi toki hymyn pojan kasvoille, mutta myös synkensi hänen sielunsa. Poika tiesi tytön rakastavan häntä ja hänen mustaa sydäntänsä jossa kulkee synnin veri, mutta silti poika rakastaa tyttöä enemmän kuin itseänsä. Tytön takia hänen oli pakko toimia.
- Sä olet ollut mun suurin tuki. Kaiken sen paskan jälkeen mitä mä sulle tein sä olet edelleen siinä. Mutta se tekee tästä vieläkin vaikeamman myöntää. Mä en rakasta sua enää. Anteeksi.
Tyttö ei voinut enää peitellä kyyneliänsä. Hän itki ja huusi mutta ei ollut silti vihainen. Hänen sydämensä oli nyt rikottu. Mikään pojan aiemmista teoista ei ollut sattunut niin paljon kuin nuo sanat. Tyttö ei voinut lähteä itse, hän oli shokissa. Vartija tuli viemään järkyttyneen tytön ulos joka oli edelleen ihan paniikissa. Vasta tytön lähdettyä poika itki. Hän ei voinut tehdä sitä rakkaansa edessä koska silloin tyttö ei olisi uskonut häntä. Rakkaus sai hänet valehtelemaan ja kestämään nähdä hänen tekonsa seuraukset silmästä silmään.
Tyttö ei enää käynyt vankilassa. Hänellä ei enää ollut syytä käydä koska hänen poikansa oli tappanut hänen sydämensä. Poikaa se satutti enemmän että tyttö ei ollut enää hänen rinnallansa mutta se hinta oli maksu hänen synneistänsä. Hän maksoi korvauksen verellä. Tosin, tämä hinta oli suurin kaikista maailman maksuista koska tämä ei makseta sen takia että ahneudesta halutaan jotain vaan siksi että tehdään jotain toisen puolesta.
Tästä tapahtumasta oli jo vuosia. Pojasta oli tullut mies ja hän oli päässyt vankilasta. Hän kulki nyt yksin puistossa kohti kirkkoa.
Hän katsoi puiston reunoilta nojaten vanhaan tammeen miten hänen rakastamansa tyttö asteli noita kirkon portaita alas valkoinen hame päällään pitäen kädestä kiinni mustaan pukeutunutta miestä. Se hymy tytön huulilla oli aitoa ja oikeata, täynnä tunnetta joka tulee suoraan sydämestä. Juuri vihitty pariskunta astui autoon ja lähti kohti uutta polkua yhdessä kaikkien sukulaisten katsoessa vierestä kyyneleet silmissä.
Poikakin itki kaukana. Ei siksi että hän oli nyt lopullisesti menettänyt rakkaansa vaan siksi että hän oli sovittanut tekonsa. Hän oli luopunut tytöstä siksi että hänen rakkaimpansa voisi saada paremman elämän paremman miehen kanssa. Hän häpesi menneitä tekojansa liikaa että voisi enää koskaan elää sydämensä valitan kanssa. Hän koki liian suurta häpeää synneistänsä. Siksi hän päästi irti.
Tytön onni oli hänelle tärkeintä maailmassa ja sydämessänsä hän tiesi ettei koskaan voisi taata tytölle yhtä suurta onnellisuutta kuin haluaisi. Siksi oli parempi päästää hänestä irti ja antaa rakkauden korjata hajonneen sydämen haavat ja antaa ajan umpeuttaa ne. Hän rakasti tyttöä niin paljon että oli valmis tekemään suurimman uhrauksen tämän eteen. Päästämään irti hänestä ketä rakasti eniten maailmassa.
torsdag 27 januari 2011
Prenumerera på:
Kommentarer (Atom)