Lumikenttä
Talviseen tuuleen sisältyy uskomattoman paljon muistoja. Talvi, vuoden viimeinen aika sisältää kaikki tunteet ja kokemukset kevään heräämisestä, kesän elämisestä, syksyn lopunajantunteesta ja sekä itsestään eli kuolemisesta. Talvinen tuuli riepottelee lumisen kentän lumihiutaleita minne ikinä niitä viekään. Lunta on alle polveen asti eikä pakkastakaan ole paljoa. Aurinko paistaa vienosti pilven läpi ja luo tunnelman kentälle jollaista ei voi kuvata sanoin tai teoin. Se on kokemus joka tulee kokea itse. Se vaihtelee ihmisen mukaan.
Astun eteenpäin ja katson kaukaisuuteen, siellä olevaa hahmoa kohti. Valoa ei ole enää kauaa, mutta riittämiin. Kävelemme lähemmäksi toisiamme kunnes olemme kahden ja puolen metrin päässä toisistamme. Haarniskoissamme kannamme sukujemme värejä kunnialle, teräksemme on terävää ja tahtomme rautaa. Omat värini ovat mustaa ja valkoista, hänen keltaista ja punaista. Kypäräni on kuin hyökkäävä härkä sarvia ja kasvosuojusta myöten, mutta hänen kypäränsä on kuin vuorten lohikäärme joka tunnetaan armottomuudesta ja jonka kanssa käy vain yksi tie ja se vie kuolemaan. Aseemme ovat sukujemme perinnöistä arvokkaimmat: miekkamme. Miekkamme ovat sielumme, perheemme, rakastajamme, se osa meitä joka tietää meistä kaiken, jota me kunnioitamme ja rakastamme että myös vihaamme. Miekkamme ovat johtaneet meidät sotiin, ne mukanamme olemme vannoneet ikuista rakkautta vaimojamme kohtaan, ikuista vihaa vihollisiamme vastaan, ikuista kaunaa meitä voittaneille. Me rakastamme sitä mitä ne ovat meille tuoneet, ja vihaamme sitä mihin ne ovat meidät saattaneet. Tunteemme aseitamme kohtaan ovat yhteiset, koska vaikka meidät mikä tahansa muu pettäisi, niin aseemme eivät koskaan. Miekkamme ovat kuin itse luottamuksen kallio joka viiltää halki kaikki aallot terillänsä. Totisesti, teräksemme on vahvaa.
Kumarramme toisiamme vasten ennen kuin vedämme aseet koteloistaan. Emme puhu, kuiskaa tai edes hengitä tänä aikana. Luonto on hiljainen, se ei halua meidän puhuvan ennen viimeistä hetkeä. Lopulta aurinko heijastuu teristä ja kahden osuvan teräksen ääni kuuluu. Hiljaisuutta ei enää ole, sen on korvannut taistelu jota kumpikaan ei voi voittaa. Miehet hengittävät ja hengästyvät vaan eivät puhu. He tietävät että sanat on jo sanottu. Nyt puhuvat aseet. Perheet, kunnia, rakkaus, viha ovat kaikki jo menneitä ajatuksia taistelijoiden mielissä. Kumpikin tietää että tässä taistelussa voittaja on jo selvillä, kumpikaan ei vain myönnä sitä. Kunnia on jo kuollut aate heille, mutta silti se velvoittaa heidät molemmat viimeiseen taistoon.
Viillot ja pistot tuntuvat viipaloivan ilmaan taistelijoiden ympärillä. Vanhat aseet tuntuvat elämän omaa elämäänsä taistelijoiden käsissä. Ne ovat nyt siinä tarkoituksessa mihin heidät on luotu: tappamaan. Kuitenkin, ase on hyödytön ilman osaavaa käyttäjää joilla on syy käyttää taitojansa ja asettansa, ja näillä miehillä on yllin kyllin kumpaakin. He taistelevat tulevaisuudestansa. Sekä klaaninsa ja sukunsa tulevaisuudesta että myös itsensä.
Yhtään virhettä ei ole tapahtunut. Taistelu tuntuu taianomaiselta kun miekkamiehet ottavat mittaa toisistaan tekemättä virheitä. Mutta virheettömyys ei ole ikuista, ja menetin tasapainoni vastustajani voimakkaan iskun myötä. Horjuin, en pysynyt enää tahdissa ja annoin vastustajalleni mahdollisuuden iskeä voimatta itse tehdä mitään. Tämä virhe maksoi minulle henkeni.
Tunsin kuin miekan terä tunkeutuu haarniskastani lävitse, kuinka sen terävä terä silpoo sisukseni kahtia. Se tuntui halkaisevan minut kahtia. Kaaduin ensin polvilleni ja siitä selälleni. Päästin irti miekastani, ja odotin. Odotin viimeistä iskua joka tulisi osumaan sydämeeni. Katsoin vastustajaani kun hän nosti miekkansa viimeistä pistoa varten. Kaksin käsin hän piti miekkaan ylläni ja koko ajan nosti sitä ylemmäs kunnes saavutettuaan lakipisteen hän työnsi sen uudestaan lävitseni. Valmiiksi verinen terä tunkeutui sydämeeni katkaisten verenkiertoni ja lopettaen maallisen vaellukseni lopullisesti. Minä voitin.
Tiesimme molemmat alusta alkaen miten tulee käymään. Olemme molemmat menettäneet kaiken, ei meillä ollut enää muuta syytä elää kuin toisemme. Vihamme toisia kohtaan piti meidät elossa. Vaan ei enää. Viha tuhoaa ihmisen sisältä ellei sille tee jotain, ja me teimme. Minä voitin koska pääsin vihastani. Annoin vihalleni anteeksi, ja sain pimeyden pois sisältäni. Vastustajani hävisi, koska voitti minut vihansa voimalla kykenemättä voittamaan vihaansa, kykenemättä antamaan anteeksi.
Taistelumme oli viimeinen rippi. Viimeinen synnintunnustus. Me olemme molemmat tappaneet ihmisiä, tuhonneet muista klaaneja ja vihanneet toisiamme koko ikämme. Vihamme maksoi meille kaiken, emmekä koskaan antaneet sille periksi. Koitimme tuhota toisiamme kaikin mahdollisin keinoin vain huomataksemme että mitä enemmän yritimme sitä enemmän tuhosimmekin itseämme. Vihamme maksoi meille perheemme rakkauden, sukumme armon ja klaanimme arvotuksen. Loppujen lopuksi, me emme enää muistaneet miksi vihasimme toisiamme. Me tuhosimme maamme, lapsemme, perheemme, armeijamme ja omaisuutemme taistelussamme toisiamme vastaan kykenemättä koskaan kohdata taistelukentällä. Jätimme jälkeemme vain tuhkaa. Vanhalla iällämme palasimme paikkaan mistä kaikki alkoi, Lumikentälle. Kirsikkapuiden lehdettömät oksat olivat taistelumme kehys ja sielu. Kuin puut talvessa, me kaksi entistä suuruutta taistelimme elämämme ehtoolla siitä ainoasta asiasta mitä oli jäljellä.
Terän upotessa sydämeeni tiesin voittaneeni. En halunnut enää vihata. Viha kukisti minut ruumiini, mutta sieluni se vapautti. Entinen viholliseni oli halkaissut sydämeni kahtia aseellansa ja päästänyt tuskani pois. Hän ei ollut enää viholliseni vaan vapauttajani. Sulkiessa silmäni viimeisen kerran näin kuinka viimeinen kirsikkapuunlehti laskeutui ruumiini ylle. Sain anteeksi syntini. Voitin suurimman viholliseni eli vihan. Se riisti minulta kaiken maallisen, muttei voittanut rakkautta jonka sain kokea vasta nyt.
Minut tappanut mies lähti pois Lumikentältä. Hän oli itse lyönyt itsensä, hävinnyt suurimman taistelunsa. Hän oli nyt aave, tuhansien taistelukenttien kummitus. Hän ei pystynyt antamaan periksi vihallensa ja kuolemaan kanssani vaan hänen on etsittävä tie eroon vihasta. Se on hänen tuomionsa, hänen rangaistuksensa. Hän voitti vihollisensa muttei sitä suurinta. Hän oli liian ylpeä voidakseen hyväksyä olevansa tyhjä kuori joka menetti tärkeimmän sisältönsä eli rakkauden. Hän seurasi vihaansa joka johti hänen rangaistukseensa eli rakkaudettomuuteen maan päällä joka on pahempaa kuin helvetin synkimmät kammiot.
Tuonpuoleisessa en kohdannut surua, iloa, murhetta, tuskaa tai Kuolemaa. Kohtasin rakkauden joka on odottanut minua siitä asti kun synnyin ja joka odotti tähän hetkeen asti.
