Kirous

The Curse I always wanted

Ciel Phantomhive pakeni. Ciel oli poika, joka ei pelännyt. Tai niin hän ainakin oli aiemmin luullut. Cielin taipumus uskoa omaan erinomaisuuteensa oli nyt jos koskaan koetuksella. Normaalisti Cielillä olisi tukea, nyt hän oli yksin. Eniten hän kaipasi Sebastiania. Hiljaa mielessään Ciel ajatteli, että missä se hovimestarin retale kuppaa. Vaikka Sebastian monesti olikin temppuillut ja jopa vaarantanut Cielin hengen, tämä olisi jo aivan liian kohtuutonta. Sebastian ei kuitenkaan näin kapinoisi, eihän? Cielin mielessä kehittyi ajatus siitä että Sebastianille olisi tapahtunut jotain, että hänen hovimestariaan ei olisi enää. Muutama kyynel vierähti hänen poskelleen kun hän juoksi eteenpäin, mutta Ciel ei antanut periksi. Hän oli päättänyt selvitä, ja antaa hovimestarin kuulla kunniansa. Vaikka, hän ei mitenkään voinut olla ajattelematta Sebastiania, ja etenkin sitä kun hän ei ollut Cielen vierellä nyt kun hän eniten kaipasi tukea.

Ciel ei oikeastaan edes tiennyt missä hän juoksi, mutta tiesi hyvin, että hänen henkensä ei kestäisi kiinnijäämistä. Takaa kuului hyvin miten isot ja vahvat miehet havittelivat Cieliä takaisin haltuunsa. Ciel yritti paeta jossain varaston näköisessä paikassa parhaansa mukaan, käyttäen hyviksi pienen kokonsa tarjoamaa ketteryyttä. Hän heitti laatikoita miesten eteen, koitti järjestää pieniä ansoja mikäli vain kerkesi. Onneksi kyseinen varasto sijaitsi jossain päin kalasatamaa, sillä sen ansiosta Cielillä oli varsin hyvä asema ilkeitä välineitä varten. Koko paikka oli ääriään myöten täynnä kaikkea millä ikinä vain saa eväkkäitä nousemaan vedestä. Cielin ei tarvinnut kauheasti miettiä, ennen kuin hän tajusi, että isot ongenkoukut taatusti satuttavat häntä jahtaavia rumiluksia.

Vilkaistuaan ympäristöä vielä vähän, Ciel huomasi kalaverkon. Hän tiesi ettei verkko hidastaisi miehiä juuri ollenkaan, mutta muutama kalakoukku päälle niin isokin mies huutaa tuskaa. Ciel otti verkon, ja hyökkäsi kolmen takaa-ajajansa kimppuun. Hän heitti verkon heitä kohden, ja veti siitä niin että sai heidän kaatumaan. Heti perään hän heitti kaikki mahdolliset terävät koukut ja kaikki välineet joissa vain oli jonkinlainen terä. Hän heitti, ja lähti juoksemaan vetäen siimoista minkä kykeni. Temppu toimi, ja Ciel virnisti kun kuuli miesten tuskahuudot. Koukut ja terät raatelivat miesten silmiä ja kasvoja. Koukut kiinnittyivät miesten lihaan, ja alkoivat vetää näiden elimiä irti kehosta. Koukuissa oli julmat piikit, jotka olivat kuin luodut leikkaamaan lihaa. Koukut kiinnttyivät, ja kun Ciel veti niitä vielä kerran, miehet eivät voineet muuta tehdä kuin vain huutaa armoa kun veriset koukut raatelevat heidän kehonsa. Verta levisi, palasia miesten kehoista oli kaikkialla. Hyvin lyhyessä ajassa Ciel oli saanut aikaan uskomattoman verilammikon, joka aina vain täyttyi kehosta irti revityillä palasilla.

Miehet pyrkivän nousemaan, mutta Ciel veti koukuista uudestaan, ja miehet ärjyivät tuskasta koukkujen tukeutuessa heihin kiinni entistä tiukemmin. Ciel sai solmittua koukkujen siimat kiinni nosturiin, ja hän veti vivusta. Miehet nousivat ilmaan, ja koko halli kaikui kaikista niistä tuskanhuudoista, kun miesten valtavia ruhoja kannattelivat vain heidän kehossaan kiinni olevat julmat koukut. Yhden miehen jalka oli haljennut keskellä kahtia, sillä koukku oli kiinnittynyt suoraan polveen, ja toiminut kiilan tavoin kun miehen jalka halkesi pystysuunnassa. Miehen jalan palasia tippui koko ajan, ja Ciel ei voinut olla tuntematta tiettyä tyydytystä siitä kun hän itse sai vastustajansa kärsimään näin julmasti. Toiselta mieheltä oli lähtenyt pää irti. Koukut olivat repineet hänen silmänsä, ja terät kiinnittyneet hänen kalloonsa. Pää repesi irti kun nosturi toimi, ja hajosi lopullisesti kappaleiksi törmäyksen voimasta. Pään- ja aivojen kappaleita oli koko alue täynnä.

Ciel kuuli kolinaa kauempaa, ja hän lähti juoksemaan. Paha kyllä, hän oli huoneessa jossa ei ollut ikkunoita, eikä hän saanut ulko-ovelta näyttävää rautaovea auki. Ciel oli umpikujassa, hänellä ei ollut juurikaan enää mahdollisuuksia paeta. Hän koitti toista ovea, joka vei pimeään huoneeseen. Ciel äkkiä huomasi, että sekin oli umpikuja. Ainoa mahdollisuus oli siis puolustautua ja äkkiä, mutta kääntyminen oli jo aivan liian myöhäistä.

Joku tarrasi Cieliä olkapäästä, nosti ilmaan ja heitti päin seinää. Cielin silmäloppu tippui, ja hänen kasvoistaan vuosi verta. Ciel yritti nousta, ylös, mutta mies potkaisi häntä, moneen kertaan.
"Mikä helvetin mulkkusilmä luulet olevasi?"
Mies nosti Cieliä rinnuksista, aukoen lyödä tämän läpi puukolla.
"Helvettiin ne luvatut rahat, sinä kuolet nyt!"
Mies työnsi Cielin päin seinää, ja Ciel näki kun hän korotti veitsensä tappoasentoon.
"Tämän jälkeen, raiskaan ruumiisi. Niin kuin pojat olisivat tehneet ellet olisi kohdellut heitä kuin homeisia mateita!"
Ciel ei antanut periksi, vaan potkaisi miestä haaroväliin niin kovaa kuin pystyi. Mies rääkäisi tuskasta, ja Ciel koitti jälleen paeta, mies perässään. Mutta tappaja saikin Cielin jalasta kiinni, ja tämä kaatui.
"Nyt sinä kuolet pieni huorapoika!"
Mies ryömi Cielin luokse kasvot tuskasta irvistäen. Juuri kun hän oli jälleen yrittämässä tappaa Cielin, hänen kätensä irtosi veren lentäessä pitkin seiniä. Ciel pääsi irti miehen otteesta, ja otti kiinni lähimmästä asiasta minkä löysi. Hän löysi Sebastianinsa.

Demoni asteli huoneen sisälle Cielen noustessa pystyyn. Kätensä menettänyt mies vetäytyi huoneen kulmaan peloissaan, kuka ihme voi repiä mieheltä käden irti noin helposti? Ahdistettuaan miehen suunniltaan, Sebastian katsoi Cieliin kysyvästi, eikä hänen tarvinnut odottaa mestarinsa vastausta kauaa:
"Sebastian, tapa hänet"
Sebastian alkoi hymyillä hiukan, hyvin kylmä hymy viesti suurta halua toteuttaa Cielin käsky.
"Yes, my lord"
Sebastian käveli miehen luo, ja nosti tämän suorilta käsiltä ilmaan. Mies yritti parhaansa mukaan anella ja pyytää armoa, mutta demoni oli yhtä kuin mitä hänen mestarinsa viha. Maailmassa ei ollut mitään niin itsevarmaa ja päättäväistä kuin Ciel, joka haluaa kostoa. Ja Sebastian, hänen uskollisin palvelijansa tulisi toteuttamaan tämän koston.
"EIEIEIEIIE, ARMOAA!!!"
Mies koitti rukoilla Sebastiania lopettamaan, mutta se oli turhaa. Demoni repi miehen sydämen irti. Veri suihkusi seinille kun demoni kylmästi raastoi miehen sydämen, ja heitti vuotavan ruumiin pois.

Sebastian käveli Cielin luo, ja kumartui mestarinsa eteen.
"Sebastian, missä olit? Sinun olisi pitänyt suojella minua!"
Sebastian katsoi Cieliä, ja sanoi:
"My lord, olin kanssasi koko tämän ajan. Et vain huomannut missä olin"
"Sinä senkin kirottu, miten kehtasit tehdä näin?"
Sebastian katsoi Cieliä melko kylmällä, mutta samalla niin lämpimällä katseella, sellaisella joka näkee sielun.
"Koska halusin sinun pelkäävän."
Ciel oli raivoissaan, muttei silti kyennyt olemaan vihainen. Häntä heikotti, ja hän kaatui Sebastianin käsivarsille.
"Sebastian, vie minut kotiin"
Sebastian nousi Ciel käsivarsillaan, ja lähti kävelemään kohti kotia sanoen:
"Yes, my lord"

Kartanossa Sebastian vaihtoi Cielin vaatteet, ja laittoi tämän nukkumaan samaan aikaan kun lähti valmistelemaan huomista päivää. Silloin kaiken piti olla täysin valmiina, mikään ei saisi mennä pieleen. Aamukylvystä iltahämärään asti kaiken piti olla täydellistä, eikä pienintäkään virhettä suvaittaisi. Hän vietti koko loppuyön saarnaten palvelijoille siitä, että jos he huomennakin ovat tavanomaisen kelvottoman huolimattomia, niin he saisivat tuta demonin vihan korkeimman omakätisesti. Sebastian kun ei jätä ketään kylmäksi.

Cielin herätessä kaikki oli valmista. Eilisen kärsimykset olivat jo takapäin, ja nuori aatelinen sai aamiaisen suoraan sänkyyn. Vaikka Ciel yrittikin olla vahva, niin silti hän sisäisesti epäili hieman Sebastianin käytöstä. Miksi hän halusi saada Cielin pelkäämään? Ja ennen kaikkea, miksi Sebastian antoi sen miehen melkein tappaa hänet?

Phantomhive Manor oli nyt tavallistakin virheettömämpi. Vaikka Sebastian ei tavallisestikaan tehnyt yhtä ainoata virhettä, oli kuin talo olisi nyt yliluonnollinen, kuin kaikki mahdollinen olisi tehty taikuudella. Jokainen hopeaesine oli putsattu viimeisen päälle. Jokainen lista oli pyyhitty. Tuntui, kuin joka ainoa pölyhiukkanen olisi yksitellen hävitetty tulosta. Kuin ainoa asia mikä taloon olisi jäänyt, olisi Cielin oma henki. Jopa höntti palvelijakolmikko tuntui tänään kykenevän suorituksiin, joihin aiemmin vain Sebastian oli kykenevä.

Tosin, yksi asia talossa oli erikoista, ja se oli hiljaisuus. Edes Sebastian ei puhunut paljoa, vaan hoiti työnsä erinomaisen hiljaisesti. Eikä sillä että puheelle olisi ollut hirveästi tarvetta, koittihan Ciel edelleen toipua eilisen väkivallasta. Tosin, siinä missä normaali ihminen tarvitsisi hoitoa pelkästään tapahtumille, oli Cielille täysin yhdentekevää, että mikä tapahtumaketju hänet kaappasi, tai että miksi ja kenen toimesta. Sebastian on kuitenkin jo tappanut heidät. Enemmänkin demonin käytös häntä ihmetytti, ja syystä. Vaikka Sebastian onkin suoranainen perkele jopa demonien mittapuulla, oli eilinen silti äärimmäisen outoa.

Illan hämärtyessä Ciel siirtyi ulos puutarhaan. Puutarhuri oli tällä kertaa ylittänyt itsensä, sillä koko puutarha tuntui olevan niin täydellinen, että jopa kaukaisten maiden mestarit olisivat kumartaneet tätä aikaansaannosta, ja sanoneet sitä täydelliseksi. Etenkin Ciel haistoi lempiruusujensa tuoksun. Istuessaan tuolissa, Ciel tunsi olonsa saman aikaan todella työlääksi että hemmetin tylsäksi. Yksinkertaisesti siksi, että tällä kertaa Sebastian oli sekoittanut hänen ajatusmaailmansa pahemmin kuin koskaan ennen.

Sebastian saapui puutarhaan Cielin luo kantaen teevatia. Hän kaatoi teetä, ja ojensi sen Cielille.  Ciel joi sen, laittoi teen pois, ja kun Sebastian oli lähdössä pois päin, hän kysyi:
"Sebastian, miksi halusit minun pelkäävän?"
Sebastian pysähtyi, kääntyi Cieliin päin, ja otti tätä kädestä kiinni ja vastasi:
"Koska halusin tietää, että kumpaa pelkäät enemmän: kuolemaa, vai menettämistä"
Menettämista? Pelkoa? Pah! Eiväthän tuollaiset sanat kuuluneet Ciel Phantomhiven sanavarastoon! Ciel on poika, joka ei pelkää ketään eikä mitään! Hän selviää kaikesta, ja löytää tavalla tai toisella tien voittoon! Hän on voittamaton, hän on nero. Pelätä, ei tule kuulonkaan.

Sebastianin lähtiessä pois, Ciel kuitenkin mietti palvelijansa sanoja. Kumpaa hän oikeasti pelkäsi siinä tilanteessa enemmän, kuolemaa ja jotain menettämistä. Ciel oli menettänyt liikaa kuolemalle, aivan liikaa että enää jaksaisi pelätä sitä. Kuolema ei ole niin suuri osa hänen elämäänsä, olihan hän myynyt sielunsakin saavuttaakseen tavoitteensa. Vähät hinnasta, kunhan hän saisi tahtonsa läpi. Mutta toisaalta, eihän kuolemaa pelännyt. Hän pelkäsi menettävänsä elämänsä ainoaa henkilön, jota ei koskaan menettäisi kuolemalle. Henkilön, joka on aina tavalla tai toisella ollut hänen tukenansa. Henkilön, joka ei ole häntä hylännyt, ja on kaikkien koettelemustenkin jälkeen hänelle uskollinen. Tuo demoni, josta Ciel välittää kaikkein eniten, ja jota hän.... rakastaan?

Ciel nousi tuolilta, ja juoksi Sebastianin luo. Hän otti Sebastianista kiinni, ja demoni kääntyi isäntänsä puoleen. He kietoivat kätensä toistensa ympäri, ja Sebastian painoi Cielin pään itseään vasten. Toden totta, Sebastian testasi Cieliä viimeisen kerran, ja vaikka vastaus olikin jo etukäteen selvä. Ei Ciel kuolemaa pelännyt, vaan sitä että joutuisi kauas ainoasta, ketä kuolema ei koske.

He pitivät toisistaan kiinni, ja ilta-auringon laskiessa Sebastian polvistui Cielin eteen. Vieno tuuli heilutti heidän takkinsa helmoja, ja ruusujen tuoksussa Sebastian kaivoi Sterling Silver-ruusun jostain takkinsa helmoista. Se ruusu oli kuin Jumala kaikkien ruusujen keskuudessa. Se ruusu oli kuin kaikkien ruusujen alkulähde, kasvatettu siinä samassa paikasta mistä rakkaus on kotoisin. Ruusussa oli yksi vankka lehti, johon oli kiinnitetty timanttisormus. Hän ojensi sen Cielille, ja katsoi tätä silmiin, niin syvälle että hän näki Cielin sieluun asti, ja kysyi:
"Ciel Phantomhive, tahdotko olla ikuisesti minun?"

Ciel otti ruusun, ja irrotti siitä sormuksen. Hän ei voinut oikeastaan uskoa sitä todeksi. Sebastian, hänen palvelijansa, olisi hänelle ikuisesti sekä palvelija, että myös, hänen rakkaansa?
"Kyllä,"
Ciel hädin tuskin pystyi vastaamaan, hän oli niin shokissa. Sebastian nousi ylös, ja suuteli Cieliä. Ilta-aurinko oli juuri silloin kaikkein voimakkain, ja punaista auringonlaskua vasten he suutelivat ruusu kädessä, pitäen siitä yhdessä kiinni.


Cielin ja Sebastianin häät pidettiin Lontoon Westminister Abbeyssä. Häät olivat hyvin mahtipontiset, sillä käytännössä koko Britannian eliitti oli kutsuttu paikalle kuningatar Viktoriaa myöten. Koko katedraali oli koristeltu katosta lattiaa, ja tietty taivaallisuus oli aistittavissa koko seremoniasta. Sterling Silver- ruusut - Cielin lempikukka - oli saanut hyvin paljon tilaa, ja niistä lähtevä tuoksu kruunasi koko seremonian. Ciel oli pukeutunut valkoiseen pukuun, joka muistutti poikamaista morsianta. Koko puku oli hyvin hienosti tehty, se oli täynnä kultalangalla ommeltuja kuvioita. Vihkimisen suoritti Canterburyn arkkipiispa, eikä liikutuksen ja ilon kyyneliltä tullut loppua vastavihityn avioparin suudellessa ensimmäistä kertaa ikuisen avioliittonsa aikana.

Kuherruskuukausi oli nimensä veroinen, ja tuore aviopari todellakin otti kaiken irti. Ei ollut harvinaista, että Cielin vaikerrus kuului kauas. Jopa niinkin hyvin, että Sebastian joutui lähettämään muut palvelijat pois kartanosta, ettei Sebastianin ja Cielin yölliset toimet vain vaarannu.

Fantomhiven kartanoon palasi jälleen kerran hymy ja ilo, niin kuin silloin kun Ciel oli vielä pieni. Sebastian säilytti edelleen työnsä hovimestarina. Sopimus heidän välillään oli edelleen voimassa, ja se näytti jatkuvan ikuisesti. Vaikka se merkitsikin Sebastianille nälkää, niin hän oli valmis maksamaan sen hinnan ilomielen, sillä tästä hän oli haaveillut siitä hetkestä lähtien, kun hän oli tavannut Cielin ensimmäistä kertaa.

Stalingrad

Kaksintaistelu


Vasili Arthjuskin
12.8.1942
Stalingrad


Rakas Mishani,
nyt se on tapahtunut. Olen saanut siirron yksikköni mukana Stalingradiin torjumaan fasistien hyökkäystä maatamme kohtaan. Ainoa asia minkä sain oli ruskeat toppavarusteet ja kokardi. Kiväärit ovat arvokkaampia kuin me ketkä ammumme niillä, ja komissaarit jaksavat muistuttaa meitä että ampuisivat koko yksikköni laatikollisesta kranaatteja. En päässyt ampumaan kuin muutaman patruunan harjoitusradalla, mutta koko ampumisen tehtävä oli opettaa meidät lataamaan aseemme. Tiedät varmaan että itse saalistin susia jo kouluaikoina yksin ja olin parempi ampuja kuin kukaan kolhoosistamme. Nyt sudet ovat vaihtuneet yhtä kauheisiin petoihin eli saksalaisiin. En olisi halunnut tänne, mutta en voinut mitään. Tiedät hyvin että sinä päivänä kun ne miehet tulivat luoksemme en voinut kuin lähteä. Emme me voineet paeta koska emme olisi päässet minnekään. Kaikki tiet Yekaterinburgiin asti ovat tukossa pakenevasta kansasta ja matkaavista sotilaista. Ruoasta ja kaikesta on pulaa. Mutta pysy sinä siellä kotona ja odota paluutani. En taistele täällä sen takia että minut tänne käskettiin vaan siksi että haluan sinun pysyvän turvassa siellä kotona. Taistelen täällä sen takia että vielä joskus me voisimme elää kahdestaan turvassa ja rauhassa. Sinä olet suurin syyni olla täällä.

Kirjoitan tätä kirjettäni junassa matkalla kohti Stalingradia. En tiedä mitä tuleman pitää mutta toivon että selviän täältä hengissä. Meille annetut vaihtoehdot ovat joko kuolla hyökkäyksessä saksalaisia vastaan tai omien poliittisten komissaarien ampumina. Tilannetta pahentaa entisestään se että meille ei ole jaettu edes aseita. Perille me toivottavasti saamme jotain kättä pitempää joilla taistella miehittäjiä vastaan. Miehet keitä minun tulee kutsua tovereiksi ovat kolhoosien maanviljelijöitä, kirjanpitäjiä, tehdastyöläisiä. He eivät ole sotilaita vaan tykinruokaa. Katsoessani näitä miehiä en voi olla tuntematta sääliä itseäni tai heitä kohtaan. Me olemme kaikki tässä samassa veneessä matkalla kohti tuntematonta. Toivon että pääsisimme edes Volgan ylitse hengissä, sekin olisi jo saavutus. Mutta älä pelkää, minä tulen kotiin ennemmin tai myöhemmin. Ja lupaan tulle takaisin luoksesi täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Sinun rakas Vasilisi

Vasili Arthjuskin
31.8.1942
Stalingrad

Rakkain Mishani,
on kulunut liian kauan kun viimeksi sain kirjoitettua sinulle. Toivon että kotirintamalla kaikki on hyvin ja teillä on kaikkea mitä tarvitsette. Kiitän sinua suuresti lähettämistäsi saappaista, armeijan jakamat olivat jo kuluneet. Iloksesi voin kertoa että olen elossa ja voin hyvin. Olen jäljelle jääneen yksikön viimeinen eloonjäänyt. Taistelumme oli aluksi juurikin sitä mitä olin sinulle kertonut: meitä ei oltu tarkoitettu sotilaiksi vaan uhrattavaksi roskaväeksi joita voi lähettää aaltoina konekiväärien armoille. Meidät varustettiin Tsaarin aikaisilla kivääreillä joista harva oli edes siinä kunnossa että niillä pystyi ampumaan johtuen ruosteesta. Vähitellen me pystyimme valtaamaan lisää maata saksalaisilta ja saavutimme asemapaikkamme. Talvi on tulossa ja lämpötila alenee entisestään.

Olemme kuitenkin kärsineet raskaita tappioita ja olemme saaneet asemamme verellä. Monet tuntemamme miehet joiden kanssa lapsina kävimme samaa koulua makaavat nyt. Yksi heistä on minun lisäkseni hengissä, mutta hänestä en puhu tässä nyt koska haluan jokaisen rivin tässä kirjeessä kertovan tunteistani sinulle. Olen saanut menestystä tarkka-ampujana ja saanut myös koulutusta siihen rintamassa. Koulutus oli kuin muukin täällä järjestetty: raakaa ja kaiken joutuu opettelemaan itse, ainoastaan kerrotaan miten se TULISI tehdä. Onnekseni eräs upseeri huomasi ampumataitoni ja sain siirron toiseen yksikköön ja näin ollen päädyin loitommalle "tavallisesta" rintamasotimisesta. Natsien ampuminen ei eroa paljon niiden susien ampumisesta jotka kotona uhkasivat karjaamme: pitää olla kärsivällinen, odottaa oikeata hetkeä eikä saa epäröidä hetkeäkään. Epäröinti on täällä virhe josta rangaistuksena on kuolema. Se rangaistus on vielä varmempi vihollisen kuin komissaarien silmissä. Jälkimmäiset ampuvat työksensä, vihollinen ampuu selvitäkseen. Luodin tappavuus ei riipu aseesta vaan hänestä kuka luodin ampuu ja voin sanoa että tässä kaupungissa riittää miehiä joiden luodit ovat maailman tappavimpia. Voin vain toivoa että omat ammukseni olisivat teholtansa yhtä voimakkaita kuin heidän.

Toivon sinne kotiin kaikkea hyvää ja teille jaksamista. Toivota äidillesi terveisiä minulta ja isällesi samoiten. Toivon ettei veljesi joudu tänne vaikka pelkään että hänetkin viedään luotanne lähiaikoina koska tarvitsemme miehiä. Vie äitini ja isäni haudalle kukkia ja sano heille että heidän poikansa rakastaa heitä edelleen ja tulee pitämään lupauksensa heille. Sano heille puolestani että tulen palaamaan elävänä täältä kotiin. Minä olen sen luvannut sinulle ja vanhemmilleni ja minä olen sanani mittainen mies. Kumpa olisin jo luonasi, tämä savotta on jo liikaa eikä mikään vastustajieni aikaansaama tulihelvetti vaienna kaipuuta sinun luoksesi. Kuvittelin aiemmin voivani unohtaa ikävä sinua kohtaan mutta en voi. Mitä enemmän viholliset puskevat päälleni, sitä vähemmän minä ajattelen kuolemaa tai tulevia taisteluita. Taistelun sijaan minä ajattelen sinua enkä kaipaa mitään muuta niin paljoa kuin saada olla taas vierelläsi. Minulla on ikävä sinua ja lupaan että kun palaan täältä kotiin halaan ja suutelen sinua heti ensimmäiseksi.

Rakastaen,

Vasili

Vasili Artjushkin
15.9.1942
Stalingrad

Rakkain Misha,
taas on kulunut liian pitkä aika siitä kun viimeksi pääsin kirjoittamaan sinulle kirjeen. Posti kulkee hitaasti ja pelkäsin suunnattomasti ettei kirjeeni sinulle pääse sensuurin läpi epäisänmaallisena. Uskon etteivät he sensuroineet siitä liikaa vaan vain ne kohdat joissa kerroin tilanteesta täällä. Kirjoittamastasi kirjeestä päättelit että tiedät vain sen mitä teille on kerrottu ja hyvä niin. Uskokaa siihen mitä teille siellä kerrotaan ettette vaipuisi epätoivoon. Tilanne ei ole kovin hyvä koska me olemme juuttuneet paikoillemme. Meidän tulee vallata kaupunki takaisin talo kerrallansa ja talvikin on tullut. Syyssateet ovat väistyneet ja maa on jälleen roudassa. Kiitän heti lähettämästäsi talvitakista joka on huomattavasti paljon parempi kuin armeijan jakama. Äidillesi suuret kiitokset lumipuvusta joka tulee vielä tarpeeseen. Kiittäisin vielä lähettämästänne vodkapullosta josta ei tosin nyt ole jäljellä kuin vain lasinen osa sillä neste on tuntunut kadonneen postimiehen matkaan. Ilmankos posti olikin tänään tavallista takkuilevampaa.

Sota ei etene täällä juurikaan. Talven tulosta huolimatta vihollinen pitää siltikin asemansa tiukasti kiinni maallamme. Suuret hyökkäykset ovat ohitse. Koko kaupunki on muuttunut tarkka-ampujien maaksi jossa hetkenkin näkyminen paljaassa maastossa tarkoittaa sinne jäämistä ainiaaksi. Tämä sodankäynti sopii minulle koska nyt pystyn sumeilematta hyödyntämään sitä vuosien metsästyskokemusta mikä minulle siunaantui kotona. Jokaisen talon jokainen varjo voi tietää uhkaa, jokainen sojottava keppi ikkunassa voi olla vihollisen kivääri. Tämä on meidän arkeamme täällä Stalingradissa: me saamme väistellä uhkia jotka suurimmaksi osaksi ovat olemattomia. Mutta kuin kohtalon huumorintaju olisi hurja, jokainen kerta kun olemme varomattomia ja suhtaudumme jo varmistettuihin alueisiin huolimattomuudella joku meistä kuolee sen vuoksi. Monet toverini täällä ovat menehtyneet varomattomuuden vuoksi enkä aio tehdä samaa virhettä. Vaikka tanssimmekin itse kuoleman en voi olla muistelematta sinua. Muistan vieläkin ne tanssit jotka pidettiin kun kylämme selvisi kohtuuttomista vaatimuksista jotka oli meitä kohtaan laadittu. Niissä tansseissa uskalsin olla sinun kanssasi ensimmäistä kertaa oma itseni, muistathan sinä sen? Mitättömiltä tuntuvien muistojen muistelu ei ole koskaan ollut niin tärkeätä kuin nyt täällä.

Minulle suurimman voiman pysyä ja jaksaa täällä lumisessa helvetissä ovat juurikin meidän yhteiset muistomme. Muistot niistä hetkistä jotka vietimme kaksin silloin kun rakastuimme toisiimme ovat minulle parasta lämmikettä öiseen aikaan. Olen kertonut meistä myös omalle kiväärilleni, hupsua eikö totta? En ole kertonut meistä tovereilleni koska he eivät ymmärtäisi ja tiedän että moni heistä tulee lähipäivien aikana sortumaan hankeen ennen kuin kevätaurinko taas tekee heidän ruumiinsa tarpeeksi notkeiksi jotta heidät voitaisiin hakea haudattavaksi. Nuo jäätyneet ruumiskasat eivät enää edes jaksa sätkähdyttää ja on voi kiistää etteikö parrakkaan Igor-vainajan ruumis olisi kenties hupaisin asia mitä täältä löytyy. Kuolleista ei saisi puhua pahaa mutta se ilme mikä sillä miehelle oli kuollessaan on vain niin hauska. Ja täällä kaikki naurunaihe kelpaa. Pahoittelen hurttia huumoriani mutta jostain sitä on täälläkin iloa revittävä elämään. Toivon että tekin siellä kotona ette liikaa murehtisi poikienne perään.

Rakkaudella Mishalleni,

Vasili

Vasili Arthjuskin
1.10.1942

Rakkaalleni Mishalleni,
Talvi yllätti meidät kaikki kovuudellansa. En muista näin kovaa pakkasta olleen aikoihin. Tietenkin tämä vaikeuttaa meidän elämäämme etkä voi kuvitellakaan kuinka vaikeata nykyään on varastaa poltettavaa paperi rykmentin toimistosta etenkin kun pääkirjanpitävä onnisti hommaamaan haulikon ja suolahauleja. Tosin ilman tuota poltettavaa paperia emme saa vettä joten joudumme käymään sotaa kahdella rintamalla. Kukapa olisi uskonut että byrokraatit koituisivat kohtaloksemme. Ruokahuolto laittaa hampaamme koetukselle ja voin myöntää että heidän jäätyneet leipänsä ovat miltei yhtä kovia kuin äiti tekemät.

Kiitokset koko kylän väellä tästä lahjoituksesta. En tiedä mistä saitte kaiken tämän kankaan tehdä nämä toppapuvut mutten voi kiittää teitä tarpeeksi. Ette voi kuvitellakaan kuinka paljon kaipasimmekin näitä varusteita, ja etenkin saappaita. Kiitoksia koko kolhoosin väelle.

Kirjoitit että kotipuolen lehdessä kirjoitettiin että oman kylän poika olisi palkittu mitalilla saksalaisten upseerien surmaamisesta. En tykkää pitää itseäni mitenkään erikoisena mutta totta se on että olen ampunut yli 40 upseeria ja lukuisia rivimiehiä. Tarkka-ampujien ampumisesta tuskin koskaan saan palkintoa, kukaan ei ole vielä selvinnyt tarpeeksi kauan mukanani ja jäänyt henkiin kertomaan metsästysretkistäni. Tosin, meidän omia miehiämme on kuollut entistä enemmän. Tuntuu siltä kuin meillä olisi perässämme joku jonka ainoa tarkoitus olisi tappaa vain meitä tarkka-ampujia. En tiedä pitävätkö huhut paikkansa mutta uskon että tosiperä niillä voi olla. Kukaan ei ole koskaan ampunut niin montaa meitä ja jäänyt henkiin kertomaan siitä eteenpäin. Myös kaikki salaiset kulkureittimme eivät olekaan salaisia ja monet parhaimmista ampujistamme ovat jääneet saksalaisten saaliiksi matkalle kohteeseensa.

Olin todella surullinen kun kuulin että he ovat hakeneet myös veljesi tänne. Rehellisesti puhuen veljesi ei ole koskaan ollut voimakas luonne enkä usko että hän selviää täällä yksin. Toivon että hän pääsee esikuntatehtäviin mutta jos hän kuitenkin joutuu etulinjaan koitan pitää häntä mahdollisuuksien mukaan silmällä.

Rakkaudella,

Vasili

Vasili Artjuskin
29.10.1942
Stalingrad
Mishani,
Olin todella surullinen kuullessani että veljesi on kaatunut tarkka-ampujan luodista. Ikävä kyllä minun on myönnettävä että meillä todellakin on täällä saksalainen mestari jolle ei tunnu olevan ongelma kaataa meikäläisiä. Moraalimme on laskemassa ja olemme myös menettäneet tämän vaikutuksesta tärkeitä kaupunginosia länsirannalla. Vastauksena kysymykseesi siitä että tappoiko veljesi tämä mies niin uskoakseni kyllä hän tappoi. Veljesi oli partioimassa sektorilla jossa tämä saksalainen oli viimeksi nähty. Myös hänet tappanut laukaus oli niin puhdas ettei siihen kykenisi kukaan muu kuin hän.

Pyysit minua kostamaan veljesi kuoleman ja sen aion kyllä tehdä. Mutta toisaalta tämä tehtävä pelottaa minua. Vastassani ei ole enää mies vaan itse paholainen. Kukaan ei ole koskaan nähnyt hänestä muuta kuin varjon. Varjon josta tulee aavemainen valanvälähdys joka on sen merkki että jossain kaukana ase laukeaa ja sinä kuolet. Hän pystyy ampumaan juoksusta hyppäävään mieheen pääosuman kiväärin kantomatkan rajoilta kilometrin päästä. Hän tuntuu olevan kuin osa äiti luontoa: hän tuntuu sulautuvan jokaiseen varjoon, pensaaseen ja onkaloon niin hyvin etten usko häntä huomattavan ellei hän niin halua. Tämä mies on vastustaja jota en usko kykeneväni voittamaan. Hän omaa myös sen mitä minä en: hän nauttii tappamisesta. Minä olen täällä koska haluan puolustaa sinua ja kotiani, meidän tulevaa kotiamme. Saksalainen on täällä koska hän haluaa tappaa. Minä tunnen sääliä vastustajiani kohtaan enkä haluaisi tappaa heitä, mutta vastustajani tuntuu nauttivan jokaisesta kaadosta. Sen nautinnon tuntee ilmassa kun käy katsomassa hänen uhrejansa. Hän on kuin aave joka toisi kuoleman itse viikatemiehellekin. Me pelkäämme häntä. Hän on vienyt liian monta meistä manalaan ja toivon että hän tekisi virheen joka maksaisi hänelle henkensä, mutta epäilen että niin ei tule tapahtumaan.

Minä kuitenkin yritän mutta samalla pidän huolen lupauksestani sinulle ja vanhemmilleni. Tulen kuitenkin täältä elävänä kotiin. Minulle on maailman paras syy palata ja minun ikäväni sinua kohtaan on halkaiseva minut kahtia. Ajatukseni tuntuvat kohdistuvan yhä enemmän sinuun ja edelleen se lämmittää mieltäni ja vie tunteeni pois sodasta sinun lämpöösi. Kuinka haluaisinkaan nyt tuntea sinut vierelläni, silittää vaaleaa tukkasi, suudella sinua ja sanoa että rakastan sinua. Tämä jäisen tulinen helvetti sai minut ymmärtämään kuinka onnellinen olen että minulla on tuollainen tyttö kuin sinä olet. Parhainta tässä on se että sinä tunnet samoin. Kirjeesi ovatkin asia jota odotan joka päivä vaikka tiedän että sensuuri on tiukkaa ja posti vielä hitaampaa. Mutta antaa se odotus silti voimaa jaksaa päivästä toiseen kaikkien vaarojen keskellä.

Sinun ikuisesti,

Vasili

Vasili Arthjuskin
16.11.1942
Stalingrad

Mishani,
Olen viime kirjeestäni lähtien yrittänyt saada veljesi tappanutta miestä kiinni mutta joka kerta hän on livahtanut kynsistäni. Hän tuntuu aavistavan jokaisen liikkeeni mitä ikinä tahansa teenkin. Hän ei voi olla ihminen. Kukaan ei voi olla niin kylmän laskelmoiva ja tunteeton kuin hän. Luulin että tämä sota olisi tehnyt minusta murhaajan, mutta en ole mitään häneen verrattuna. Hän ei epäröi uhrata edes omiansa saavuttaakseen tavoitteensa. Hän menee läpi jokaisesta puolustuksesta jonka olemme laatineet upseeriemme suojaksi ja vasta kun laukaus kajahtaa huomaamme unohtaneemme jotain. Joukkojen moraali on alhaalla kun komissaarit makaavat elottomina uuden lumen alla ja ryhmien sisältä on ylennetty osaamattomia miehiä aliupseereiksi koska aliupseereja piti ylentää upseereiksi. Kaikki tämä kierre pelaa saksalaisten pussiin koska me olemme menettämässä otteemme tämän yhden miehen takia. Etulinjassa häntä kutsutaan sodan sieluksi, aaveeksi joka tuntee elävänsä vain kun hän tappaa.

Ylemmät tahot ovat tiedustelleet saanko tätä miestä kiinni ja pelkään että hän on liian kova pala minulle. Mies joka ei tunne mitään muuta kuin sen tunteen minkä saa saalistettuaan toisen miehen ei ole ihminen vaan peto, oikea susi joka vaanii. Mutta tätä sutta en voi ampua koska se on älykäs ja ovela. Hänen halunsa tappaa on niin suuri että kun hän saa venäläisen tähtäimeensä hän ampuu. Hänen taktiikkansa on murskaavan tehokas ja kaikki tämä yhdistettynä melkein kuolemattomaksi muuttuneeseen maineeseen on yhtä kuin meidän taistelutahtomme murskaaminen.

Minulle on paha usko siihen että tämä tulee olemaan viimeinen kirjeeni sinulle. Lähden nyt pitkälle matkalle etulinjaan tarkoituksenani tappaa sodan sielu, suurin vihollisena eli tämä saksalainen tai kuolla yrittäen. Koitan kyllä pitää lupaukseni sinulle ja vanhemmilleni vaikka nyt se tuntuu vaikeammalta kuin koskaan aiemmin.

Rakkaudella vain sinulle,

Vasili

Vasili Arthjuskin
1.12.1942
Stalingrad

Minun Mishalleni,
Olen kostanut veljesi kuoleman. Ja monien muidenkin. Taisteluni hänen kanssaan oli pitkä ja armoton jossa ammuttiin yksi ja ainoa laukaus. Mutta en voittanut häntä hänen omassa taistelussansa siksi että olisin ollut häntä tarkempi, voimakkaampi tai taitavampi koska hän oli kuin sota itse, kaikin puolin minua parempi kaikessa muussa paitsi yhdessä ainoassa asiassa: minulle oli parempi syy taistella kuin hänellä.

Kamppailumme aikana me molemmat löysimme toisimme. Tätä hetkeä me molemmat olimme odottaneet siitä saakka kun aloimme metsästää toisiamme. Tämä oli se hetki jota varten olimme syntyneet, jota varten olin elänyt ja kasvanut sotilaana tähän hetkeen asti. Sillä autiolla puistolle me lopulta ratkaisimme oman sotamme meidän välillämme. Minä olin piilossa lumikinoksessa johon olin kaivautunut taisteluamme edeltävänä yönä kun taasen vastustajani oli piiloutunut tavaratalon ikkunan varjoihin. Me molemmat pidimme silmällä kaikkea liikettä mutta kumpikaan meistä ei huomannut toista ennen kuin tunsin jonkun voiman liikuttavan tähtäintäni hänen ikkunaansa kohden ja ensimmäistä kertaa näin hänet. Hän ei ollutkaan mies vaan nainen! Tuon naisen katse oli kylmä kuin jää, hän oli kuin Siperia itse. Sota tuntui huokuvan tästä naisesta jota itse kuolemakin pelkäsi. Hän tuntui huomanneen minut ja me kummatkin ammuimme samaan aikaan mutta hän ampui ohitse mutta minä taasen osuin häntä käteen.

Ampumista edeltävänä hetkenä me molemmat katsoimme toisiamme läpi aseidemme kiikareiden. Me näimme toisimme silmästä kumpaisenkin sielut ja silloin tajusin miksi voitin: minulla oli parempi syy voittaa. Minun syyni voittaa oli rakkauteni sinua kohtaan koska halusin kotiin sinun luoksesi mutta vastustajani soti koska hän oli itse sota, itse kuolema joka nautti vain silloin kun toinen siirtyy tuonelaan. Rakkauteni sinua kohtaan oli suurempi kuin hänen vihansa minua kohtaan. Siksi minä ammuin häntä käteen.

Minä en tappanut veljesi murhaajaa vaan ammuin häntä sormien kautta käteen varmistaen että hän ei enää koskaan kykenisi sotimaan. Tämä rangaistus olisi murhaajalle kaikkein armottomin: vastustajani oli elänyt koko tämän sodan ammuttujen vihollistensa voimalla joista jokaisen kuolema oli vahvistanut hänen vihaansa ja saanut hänet tuntemaan elävänsä. Tämä kierre sai uuden ulottuvuuden kun hänestä tuli meidän silmissämme aave jota itse viikatemieskin kavahti yli kaiken, kuoleman enkeli ketä ei saa hengiltä koska sota ei koskaan kuole. He olivat oikeassa siinä ettei häntä voi kukaan tappaa koska sota kuolee itsestään. Sen sijaan että olisin tappanut jonkun kuka ei voi kuolla vein häneltä mahdollisuuden tappaa, rampautin hänet. Hän ei enää voisi olla sota, nyt hän olisi vain ihminen. Nainen nousi piilostansa ja heitti kiväärinsä hankeen alas ikkunasta. Hän loi katseen minuun päin seisten ylväänä ja itki tappiotansa. Hän tajusi juuri että oli kokenut tässä kylmässä tulen ja jään helvetissä suurimman tappionsa. Viimeisimpänä nöyryytykseni rakkauteni sinua kohtaan ei paitsi voittanut häntä vaan vielä säästi hänen henkensä. Loppuelämänsä hän joutuisi kantamaan mukanansa tietoa siitä että Puna-armeijan suurin vastustaja sai armoa häneltä kenen tehtävä oli tappaa hänet. Se oli pahinta minkä hän voi kokea elää kuolemaan asti rampautuneena muiden säälissä eikä kunnialla taistelukentällä.

Voittoni hänestä ei ollut vain voitto ihmisestä vaan se oli rakkauden voitto sodasta ja armon voitto vihasta. Rakkauteni sinua kohtaan antoi hänelle anteeksi ja toi hänelle kuolemaakin pahemman kohtalon maan päällä. Älkäämme enää muistelko häntä kuka tappoi veljesi koska hän on hävinnyt kaiken.

Postitin tämän kirjeen viikkoa ennen kuin lähden kotiin sinun luoksesi. Olen tulossa luoksesi. Odota vielä hetki niin me pystymme oleman yhdessä ikuisesti.

Sinun nyt ja ikuisesti,

Vasili

Misha, minä rakastan sinua

Authorized by Heaven

Authorized by Heaven

Ei oikeastaan tarvitse muuta tehdä kuin vähän tutkia maailman nykyistä tilannetta, niin yksi tekijä nousee taatusti esiin: uskonto. Oli kyseessä sitten terrorismi, seksuaaliset asiat tai ihan vain arki, jollain lailla siihen liittyy aina uskonto jollain tavalla. Ihmisille tuntuu olevan äärimmäisen tärkeätä varmistaa taivaspaikkansa tavalla tai toisella, sekä noudattaa muinaisia moraalimalleja viimeistä piirtoa myöten - yleensä hinnalla millä hyvänsä.

Sitä voisi miettiä, miten ihmisen pelastumiseen perustuvat uskonnot sitten aiheuttavat niin paljon pahaa, kun kerran ovat ihmisen luoneet sun muuta. Etenkin kun Raamatussa ja muissa pyhissä kirjoituksissa väkivalta tuomitaan moneen kertaan, mutta pikkuhiljaa itselleni on alkanut tuntua, että myös kyseistä teosta voi käyttää väärin. Lukijalle huomioksi, että nyt lähdetään liikkeelle siitä että Raamattu on jumalan sanaa, ja siinä olevia asioita voidaan pitää hänen tekeminään. Se, että onko niin oikeasti ollut ei ole nyt väittelyn tai keskustelun aihe.

Otetaan vaikkapa Ens. Mooses 6 käsittelyyn. Siinä Jumala kertoo miten kokee maailman ihmiset turmeltuneiksi, eikä enää suvaitse näiden elämää. Mutta, koko syntisten joukosta löytyy kuitenkin yksi ainoa perhe, joka oikeaoppisuudellaan voittaa itselleen pelastuksen sekä maallisessa - että tuonpuoleisessa elämässä. Tietysti mukaan mahtuu mukava määrä kotieläimiä, mutta jätetään se yksityiskohta sikseen. Mutta kuitenkin, Noa on perheineen valmis jättämään kaikki läheisensä, sekä todennäköisesti koko muun sukunsa taakseen pelastuksen takia.

Tästä voidaankin alkaa tehdä tiettyä analyysiä Jumalan ja Noan toimista: Noaa voidaan pitää eräänlaisena uskovaisen perikuvana. Hänen uskonsa oli niin vahva jo maan päällä, ettei hän antanut edes periksi äärimmäisen syntiselle ja toivottomalle yhteiskunnalle. Raamatun teksteistä kun ei löydy mainintaa minkäänlaiselle katumukselle Noan toimesta, niin voidaan olettaa ettei hän juurikaan säälinyt "syntisiä". Ainakaan Noa ei missään vaiheessa tuntunut kyseenalaistavan Jumalan suorittamaa massamurhaa, vaan pikemminkin toimi nöyrästi saamiaan ohjeitaan noudattaen.

Eikö ole jollain lailla tutun kuuloista? Noan toiminta muistuttaa joissain määrin äärilahkon toimintaa: välinpitämättömyys muista ihmisistä sekä Jumalan ohjeiden äärimmäisen kuulias noudattaminen, vaikka se vaatisikin kaikkien muiden ihmisten joukkomurhaa. Erityisesti myös mielenkiintoista on, että Raamatun mukaan edes Noan perhe ei tuntunut uhraavan edes puolikasta ajatusta muiden ihmisten pelastamiseksi, vaan uskoivat Jumalaa, että kaikki, - siis aivan kaikki vastasyntyneitä pikkuvauvoja myöten - olivat liian syntisiä, ja kaiken armon ulkopuolella. Noa siis perhettään myöten hyväksyi Jumalan toimet, ja toteutti oman osansa massamurhassa.

Noan toiminta muistuttaa hyvin pitkälle minkä tahansa uskonnollisen ääriliikkeen toimintaa: uskotaan Jumalan sanaa niin pitkälle, että nähdään vastasyntyneet vauvatkin liian syntisinä pelastukseen. Eikä Noaa edes hetkauttanut tapa jolla joukkomurha suoritetaan: 99,99.........% ihmiskunnasta hukutettiin elävältä. Siis hukutettiin. Aivan äärimmäisen kaamea tapa kuolla. Etenkin, kun kaikki se vesi tuli taivaalta sateena. En halua edes kuvitella, kuinka kaamean kohtalon he kokivat. Hukkuminen sen takia, että mitään maata ei enää ole. Mutta eipä tämä ihmisoikeuksia rikkova menettely tuntunut paljon Noaa häiritsevän, joka jatkoi seilaamista arkissansa. Etenkin Noan välinpitämättömyys oli ainutlaatuista: hän ei vaivautunut poimimaan ketään kyytiinsä, vaikka taatusti näki näiden kärsimyksen oikein autiopaikalta. Todellista lähimmäisenrakkautta parhaimmillaan, sekä Jumalan että Noan osalta.

Noan tapaus on vallin mallikas esimerkki siitä, mitä uskonto tekee ihmiselle. Sokea luottamus taivaalliseen auktoriteettiin on harvemmin aiheuttanut mitään muuta kuin kärsimystä kärsimyksen päälle. Noa ei tuntenut sääliä vedenpaisumuksessa kuolleita kohtaan, eikä tuntenut Jumalakaan, vaan päinvastoin. Noan avulla maailma sai uuden mahdollisuuden, mutta hinta oli aivan uskomaton.

Jälleen kerran Noan toiminta on kuin äärilahkosta. Muita kohtaan ei tunneta mitään armoa tai sääliä, sillä he ovat syntisiä joille ei pidä antaa mitään muuta kuin luotilobotomia. Eikö ole aika tuttu aihe tämän päivä politiikassa?

Nyt kun meillä on tämän kaltaista toimintaa Jumalalta suoraan Raamatusta, niin onko ihmekään miksi meillä on niin paljon uskontoihin liittyvää väkivaltaa? Kun itse Jumala myös syyllistyy raakoihin väkivaltaisuuksiin - eikä osoita mitään katumusta - niin miksi häneen uskovien pitäisi tehdä toisin? Ottaen huomioon, että Jumala on uskovaisille se tietty esikuva, jonka sanoja ja tekoja seurataan, niin miten sitten tehdä kun Jumala myös tappaa ja paljon? Kun meillä kerran on Jumalan malli siitä mitä tehdä syntisille, niin miksi sitä ei uskovainen noudattaisi? Etenkin silloin, kun hänen omaa kansaansa ollaan sorrettu ja alistettu.

Terrorismi, aborttilääkäreiden murhaaminen ja monet muutkin asiat liittyvät kaikki uskontoon. Tieteen kehitystä on jo pitkään vaivannut uskovaisten näkemys siitä, että evoluutiota ei ole missään muotoa olemassa. Kantasolu - ja muita tutkimuksia -haittaa, kun tiettyjä osia kansasta haittaa "Jumalan leikkiminen".

Meillä on jo olemassa mallit "Taivaan hyväksymälle" toiminnalle, jota ikävä kyllä niin moni noudattaa. Kun itse Jumala hyväksyy hänen nimissään tehdyt kauheudet - ja on tehnyt niitä myös itse, ja tulee myös tekemään - niin voidaanko olettaa, ettei näitä malleja käytetä väärin? Meillä on jo ihan tarpeeksi esimerkkejä siitä, mitä "Noan usko" saa aikaan, kun nähdään koko muu maailma pahana - koska Jumala niin kertoi - ettei haluta antaa armoa tai myötätuntoa kellekään missään muotoa. Paha juttu on, että malli tuolle käytökselle ja toiminnalle löytyy myös suoraan Raamatusta.

Kysymys kuuluu: kuinka paljon vielä suvaitsemme tällaista mielettömyyttä, ja mitä sille voimme tehdä? Kun ihminen valahtaa hulluudesta uskonnolliseen mielettömyyteen, on taas uusi äärisuvaitsematon syntynyt. Suurin osa uskovaisista ei näin tee, mutta järkyttävä määrä silti hakee elämäänsä lohtua uskosta ja pyhistä kirjoista, joka on maailman pahin yhdistelmä. Tähän syyllistytään joka puolella maailmaa, ja uskonnollisia ääriryhmiä löytyy muodossa tai toisessa kaikkialta. Kristillisille ryhmille malli on jo Raamatussa - eikä se Raamatun valikoiva luku ole ennenkään ketään haitannut - ja kun pyhien tekstien ymmärtäminen on muutenkin vaikeaa, niin mikä on lopputulos kun nämä vaikeaselkoiset kirjoitukset annetaan sellaisten käsiin, joiden elämässä ei ole koulutusta eikä tulevaisuutta, niin voidaanko missään määrin olettaa yhtälön olevan tasapainoinen?

Poliittinen uskonto - joka pyrkii muuttamaan maailmaa mieleisekseen - on osoittanut aiheuttaneensa suunnatonta kärsimystä ympäri maailmaa, sekä myös maltillisessa muodossa haitanneen ihmisten elämää vuosikausia. Kysymys kuuluu: onko tämä taivaspaikan hinta, ja mitä kaikkea voimme tehdä taivaan valtuuttamina?

Kunnes kuolema meidät erottaa..... - vitut!!

Kunnes kuolema meidät erottaa..... - vitut!!

Tässä tulevaa uskonnontuntia miettien aloin pohtia yhtä suurta väittämää, eli sitä että avioliitto on yhteiskunnan perusta - ja suurin tukipilari. Itse olen aina vähän miettinyt tämän väitteen paikkansapitävyyttä hyvinkin vahvasti.

Kun mietitään avioliittoa - tässä tapauksessa kristillisen kirkon pohjalta, niin avioliittohan koostuu yhdestä miehestä, naisesta, sekä muutamasta - tai useammastakin lapsesta - jotka leikkivät kotia. Koko touhullehan löytyy siunaus Raamatusta, joten voidaan olettaa että avioliitto olisi jotenkin maanpäällinen taivas, koska avioliitto tuntuu olevan ainoa paikka jossa voi harrastaa seksiä, eikö vain?

No niinhän se menee Raamatun mukaan. Mutta nyt voi empiiristen(kokemusperäisten) havaintojen jälkeen esittää kysymyksen, että onko avioliitto oikeasti nykyaikana mikään hyvä juttu? Koska mielestäni avioliitto on yksi suurimpia ongelmien lähteitä mitä yhteiskunnastamme löytyy.

Koko avioliiton konseptihan lähtee liikkeelle siitä että poika rakastaa tyttöä ja vice versa. Kun kerran avioliitto on se ainoa paikka missä saa työntää pippeliä pimppiin, niin voidaanko olettaa että hormonien kanssa painivat teinit eivät haluaisi mahdollisimman pian avioon kokeillakseen eräitä tiettyjä asioita? Siinä on yksi ongelma, eli se että avioliittoon mennään aikaisin - juuri silloin kun tunteet ovat pinnassa ja niin edelleen.

Vaikka emme noudattaisikaan kristillistä käsitystä aviosta, niin silti ongelma on ja pysyy samana: avioliittoon lähdetään liian nuorena - kukapa sitä jaksaisi odottaa seksiä kolmikymppiseksi? Eikä muuten ole harvinaista että avioliittoon mennään, jotta saadaan "pelastettua" parisuhde. Eli lähtökohdat tuolla elämän tärkeimmälle parisuhteelle eivät aina ole järin hyvä, etenkin jos ei ole tuntenut parinsa kuin vasta muutaman vuoden. Myös yksinäisyys vaikuttaa aviopäätökseen paljon: mikäli pelkää jäävänsä yksin, voi koittaa "pelata aikaa" tai varmistaa tulevaisuutensa menemällä pian naimisiin.

Toinen tekijä avioliiton huonouteen on se, että ihmiset muuttuvat ajan myötä. Uskoakseni melkeinpä kaikki avioliitot lähtevät liikkeelle rakkaudesta, ja halusta perustaa perhe. Valitettavasti monesti tuo unelma kaatuu totaalisesti johonkin suureen shokkiin, kuten työttömyyteen. Maailman huonoin yhdistelmä on epäonnistunut perheenisä - tai äiti. Ylipäänsä vanhemmilla on suunnaton vastuu perheensä rahallisesta hyvinvoinnista, ja jos he epäonnistuvat tehtävässään, ei ole harvinaista että työpaikan menetyksestä alkanut alamäki ei jää lyhyeksi.

Avioliiton alkuaikoina on yleistä se, että silloin jaksetaan vielä teeskennellä parempaa kuin mitä oikeasti on - eikä teeskentely aina lopu edes vanhemmallakaan iällä. Sitten kun joskus tämä valheiden ja kaksinaamaisuuden pato purkautuu, on yksi vakava parisuhderiita valmis. Eivätkä ne seuraukset aina ole mukavia, kun sitä ihminen huomaa että on tuhlannut melkein koko elämänsä inhottavan kumppanin kanssa.

Etenkin teeskentely ja teennäisyys liittyy oleellisesti avioliittoon: halu näyttää muille, että me elämme sitä "suomalaista unelmaa". Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole, mutta monesti koko unelma saavutetaan sen tärkeimmän kustannuksella, eli uhraamalla sisäisen perheonnen. Kasvojen menetys on yksi suurimpia pelkoja mitä ihminen ei kehtaa tunnustaa. Tämän lasiseinän rikkominen on yksi suurimpia painajaisia, mitä keskiverrolle omakotitaloalueella asuvalle suomalaisperheelle voi tapahtua - eli että naapurit eivät enää uskokaan teidän perheonneenne.

Oli syy mikä tahansa, lähtökohdat avioliittoon eivät ole hyvät. Myös rakkaudella on paha tapa hiipua iän myötä, eivätkä lasten harrastusten, työn ja muiden asioiden takia vähiin jäävä aviopuolisoiden yhteinen aika yhtään edesauta suhteen pelastumista. Yksinkertaisesti moni avioliitto kaatuu siihen, että kasvetaan erilleen, tai että huomataan kaiken yhteisen käyneen vähiin ja loppuneen kesken.

Mitä sitten tapahtuu kun suhde katkeaa? No siitähän se helvetti lähtee. Ainoa kuka hyötyy aviopuolisoiden tappelusta on lakijuttuja hoitaja juristi. Etenkin jos pariskunnalla on vähänkään omaisuutta - eikä avioehtoa löydy - niin kiista tavaroista on melkein taattu. Aina edes näinkään hyvin ei käy, vaan voi tapahtua jotain paljon, paljon pahempaa.

Nimittäin perheväkivaltaa. Voitte vain ajatella, että kuinka moni "normaali perhe" kärsii tästä vakavasta ongelmasta. Ja nämä asiat ovat yleisiä perheissä, jotka ovat vuosia sitten perustettu rakkaudella. Tuohon tilanteeseen liittyy myös hyvin usein erilaiset päihteet, ja huono elämäntilanne jollain tapaa. Tai sitten joitain muutoksia elämässä - syitä löytyy ja paljon.

Miten tuo sitten liittyy avioliittoon? Siten että kaikkein vakavin perheväkivalta tapahtuu avioliiton kulissien takana. Halusimme sitä tai emme, avioliitto on yksi aikamme suurimmista taloudellisesti ja moraalisista vahingoista minkä voimme toisen päälle julistaa. Avioliiton kulissia halutaan pitää yllä oman terveydenkin takia: eihän se ole hyväksi jos muut näkevät että perheen äitiä hakataan, ja mitä jos sossu vie lapset pois? Eikä se lähtö olisi taloudellisestikaan kannattavaa, sillä lähdön sattuessa joutuu menemään käräjille taistelemaan omasta osuudestansa avioeron sattuessa. Se taas ei ole hääppöinen tilanne äidille, joka pelkää omansa ja lastensa hengen edestä. Avioliiton kulissien takana on nähty niin uskomattoman paljon väkivaltaa ja draamaa, että koko touhu pitäisi pikkuhiljaa kieltää.

Kaikki tuo edellä mainittu liittyy siihen, että avioliitto on yksi julmimpia keksintöjä: se on kulissi, jonka harva uskaltaa rikkoa. Etenkin avioero raastaa ihmistä henkisesti huomattavan paljon, koska jokaiseen avioeroon liittyy todella paljon tunteita. Se on tietyn ajan loppu, ja ikävä kyllä se aika on monesti hukkaan heitetty.

Yksi asia avioliiton puolesta on niin yleinen että naurattavaa: lapset kasvavat parhaiten avioliitossa. Haluaisin kysyä, että kuinka monen avioliitossa olevien vanhempien lapsi on kokenut jotain näistä - ilman että vanhempien liitto on päätynyt eroon - :
- Perheväkivaltaa
- Alkoholismia
- Erilaista hyväksikäyttöä
- Hyväksymättömyyttä
- Sitä ettei riitä aikaa
- Vanhemmat eivät tule toimeen keskenään
- Riitoja on paljon

Veikkaampa että aika moni on kokenut joitain edellä mainituista. Avioliitto on onnistuessaan todella hyvä kasvualusta lapselle, mutta epäonnistuessaan se kaikkein huonoin. Koska aniharva avioliitossa oleva pari - jolla on lapsia - uskaltaa myöntää että meidän perheessämme on jotain rikki. Sen avioliiton kivisen teennäisyyden rikkominen on äärimmäisen haastavaa, ja todella moni aviopari ei siihen ryhdy ennen kuin on melkein liian myöhäistä.

Avioliitto ei myöskään takaa lasten kasvua vastuullisiksi ja suvaitsevaisemmiksi sen enempää kuin mikään muukaan suhde. Sellaiset lapset millaiset vanhemmat, ja jos esim. perheen isä on umpirasistinen, niin kuinka todennäköistä on, että myös hänen lapsensa kärsivät samasta taudista?

Avioliitto myös vaatisi aivan uskomattoman ihmisluonnon, jotta liitto toimisi. Se vaatisi niin syvää yhdessä yrittämistä ja samanhenkisyyttä, että tuntuu uskomattomalta miten sellainen suhde nykypäivänä edes toimisi. Tietysti on myös toimivia liittoja, mutta huomattava osa liitoista päätyy eroon - ja kuinkahan moni jäljelle jäävä on terve suhde? http://www.stat.fi/til/ssaaty/2010/ssaaty_2010_2011-05-06_tau_001_fi.html

Kannattaako nykypäivänä edes mennä naimisiin? Vastaus on, että ei kannata. Avioliitto ei ole nykypäivänä mikään toimeentulon tae. Avioliitto muutenkin on tuntunut enemmänkin haittaavan ihmisten toimeentulemista: kun lähtökohta on, että molemmat puolisot tuovat leipää pöytään, niin miten käy kun toinen puoliso joutuu jopa vuosia elättämään perhettä toisen työttömyyden tai sairauden takia? Myös yksinäisyyttäkään avioero ei välttämästä estä samalla tavalla kuin ennen: pitkäkin avioliitto voi päättyä eroon, ja moni putoaa avioliitosta täysin tyhjälle pöydälle, ja sitä yksinäisyydestä on miltei mahdoton nousta.

Taloudellisesti avioliitto on täysi katastrofi, sillä avioero on niitä harvoja rahaan liittyviä asioita, joita ei voi sopia. Menestyvälle ihmiselle avioero on täysi katastrofi. Eikä se köyhällekään helppoa tee, jos joutuu luovuttamaan siitä vähästä mitä itsellään on täysin rutiköyhälle osapuolelle. Tai sitä kuinka moni mies joutuu tekemään ylitöitä saadakseen maksettua elatusmaksut, sekä elättääkseen perheensä?

Jos yhteiskunnan suurin perusta - avioliitto - on tällainen instituutio, niin taidan vaihtaa valtiota.

P.S. Tuon edellä mainitun avioliiton kaltaisen pyhän asian takia homoja syrjitään.

Näpit irti mun makuuhuoneesta!!

Näpit irti mun makuuhuoneesta!

Näin presidentinvaalien alla on hyvä ottaa puheeksi yksi näkökulma, eli homoseksuaalien oikeus avioliittoon. Koko homma on mennyt ihan läskiksi, koska keskustelun argumentit ovat luokkaa “mies ja nainen aina ja iänikuisesti”, sekä myös Raamatun jakeiden viljelyä enemmän kuin kirkossa.

Mutta nyt tässä on yksi asia, mitä en usko kenenkään voivan kuin vastustaa: makuuhuoneasiat eivät kuulu kirkolle, eivätkä valtiolle, vaan ihmisille. Rakkaus ei ole kirkon, ei valtion, eikä yhteiskunnan vaan ihmisten oma asia. Se, että joku ihminen haukkuu rakkauden toteuttamista synniksi, ei ole pois homoilta vaan tältä saarnaajalta. Raamattu ei ole mikään automaattinen kertomus siitä millaisen parisuhteen tulisi olla, koska sekin kirja riippuu niin paljon sitä lukevan näkökulmasta. Kuten eräs fiktiivinen hahmo sanoi: “I can not serve a God who calls me an abomination”

Ensinnäkin tässä homokeskustelussa on mennyt kristinusko niin päin persettä kuin vain olla ja voi. Koko touhu lähtee liikkeelle siitä, että homostelu tuomitaan syntisenä toimintana, eikä sellaista voi kuin vastustaa, niin kuin kaikkea syntiä ylipäänsä tulee vastustaa. Mutta sitten on lähtenyt lumipallo liikkeelle pahemman kerran, ja koko touhu on mennyt järjettömäksi lumivyöryksi, jolle ei ole mitään loppua. Sen sijaan, että homous olisi vain yksi synti muiden joukossa, on siitä tehty saatanan suurin ase kristittyjä vastaan. Tappaminen, kiduttaminen ja murhaaminen ei ole mitään verrattuna siihen syntiin, että homopojat nussivat toisiaan perseeseen. Tappamisen saa anteeksi, kiduttamisen saa anteeksi, mutta auta armias jos olet homostellut edes kerran elämässäsi.

Olemme saaneet lukea luoja ties millaisista eheyttämishoidoista ja muista asioista, mutta kaikista niistä paljastuu yksi ainoa asia takaa: ne eivät ole ihmistä varten. Ne ovat sitä varten, että ihmisestä saataisiin poistettua se likainen syntisyys, tavalla tai toisella. Ja jos homoudesta “parantumisen” hintana on mielenterveysongelmat ja epävarmuus, niin onko se sen arvoista? Seurakuntayhteys ja muut jutut ovat kivoja asioita, mutta tässä tapauksessa koko homma on mennyt täysin läskiksi. Tässä ei ajatella enää syntistä homoa, vaan sitä homouden syntiä. Minä en itse kykene hyväksymään tätä ajojahtia sellaisen ominaisuuden takia, joka loppujen lopuksi merkitsee aika vähän ihmisen kokonaisuudelle. Minä en hyväksy sitä, että jopa ihmisarvoa kunnioittavassa länsimaisessa yhteiskunnassa tietty ihmisryhmä joutuu edelleen lukemaan samoja uutisia: te olette saastaisia, jotka pitää parantaa.

Minä sanon teille – teille jotka että hyväksy homoutta – että pitäkää tunkkinne perkele! Pitäkää kaikki ne ahtaat instituutiot, joiden nimeen te vannotte. Pitäkää kaikki ne kirjoituksenne, joissa ihminen tuomitaan mitättömien asioiden takia. Pitäkää arvonne, joiden takia te sorratte muita. Teidän pitäisi hävetä enemmän kuin teidän vastustamanne homoseksuaalisuuden. Avioliiton pitäminen yhteiskunnan tukipilari on yksi suuri vitsi, katsokaa huviksenne kuinka moni avioliitto päättyy eroon. Avioliitto on yksi nykyajan suurimpia taloudellisia ja henkisiä riskejä mihin yksilö voi itsensä ja perheensä sitoa. Pikemminkin voidaan sanoa, että avioliitto on suurempi riski yhteiskunnan moraalille kuin mikään määrä homoja kulkueessa. Jos vertaamme homouden ja avioliiton aiheuttamia haittoja, niin kumpia on enemmän? Tietääkseni perheväkivaltaa on eniten perheissä, jotka on joskus perustettu rakkaudelle, ja vala vannottu käsi rakkauden sanomalla.

Jos kuulut seksuaalivähemmistöön, niin minun sanani sinulle on: pidä pintasi! Sinun paikkasi tässä maailmassa on hyvin heikko, mutta muista aina, että sinussa ei ole mitään vikaa. Älä ole uhri, äläkä alistu niiden tahtoon, jotka tahtovat rikkoa sinua vastaan. Sinussa ei ole mitään vikaa, sinä olet arvokas sellaisena kuin olet. Mikäli he pitävät sinun suuntautumistasi ongelmallisena, se on heidän ongelmansa, eikä sinun. Mikäli he sanovat, että sinä tuhoat heidän aviolliset instituutionsa, niin vastaa, että mikäli sinä voit tuhota sen suutelemalla kumppaniasi alttarin edessä, niin eipä ole avioliitolla hääppöinen pohja.

Muistakaa, että homovastaisuuteen liittyy pelko. En tiedä mistä se tulee, mutta tuntuu siltä, että homoja pelätään valtavasti. Pelätään, että he tuhoavat kirkon. Pelätään, että he tuhoavat avioliiton. Pelätään, että he tekevät lapsistakin homoja. Pelätään, että he tekevät muistakin homoja. On se jännä miten rakkauden nimeen vannovat pelkäävät niin paljon rakkautta. Rakkaus ei tuhoa, se rakentaa. Miten rakkaus – myös homojen välinen rakkaus – voisi tuhota kaiken sen mitä olemme rakentaneet?

Maailmalla ihmisiä hirtetään homouden takia. Meilläpäin tilanne on parempi: heitä halutaan vain aivopestä heteroiksi. Tätä aivopesua eivät harrasta valtiojohtoiset organisaatiot, vaan yksityiset järjestöt, jotka perustavat toimintansa eräisiin pyhiin, aavikolta peräisin oleviin kirjoituksiin. Lääketiede ei luokittele homoutta sairaudeksi, koska se ei hyväksikäytä toista. Niin paljon kuultu homouden vertaaminen pedofiliaan on paskapuhetta. Pedofiliassa on kyse hyväksikäytöstä, ja homoudessa on kyse rakkaudesta.

Rakkaus ei ole Raamatussa, ei kirkossa, ei valtiossa, ei moskeijassa, ei ateistien kokoontumisessa, vaan se on ihmisessä itsessään. Lopetetaan viimeinkin tämä liian pitkään jatkunut ajojahti, ja nostetaan sateenkaarilippu salkoon. Rakkaudessa ei ole mitään vikaa, ja joka toista väittää, saa sanoa valheensa nyt heti ja vaieta iäksi.

Lumikenttä

Lumikenttä


Talviseen tuuleen sisältyy uskomattoman paljon muistoja. Talvi, vuoden viimeinen aika sisältää kaikki tunteet ja kokemukset kevään heräämisestä, kesän elämisestä, syksyn lopunajantunteesta ja sekä itsestään eli kuolemisesta. Talvinen tuuli riepottelee lumisen kentän lumihiutaleita minne ikinä niitä viekään. Lunta on alle polveen asti eikä pakkastakaan ole paljoa. Aurinko paistaa vienosti pilven läpi ja luo tunnelman kentälle jollaista ei voi kuvata sanoin tai teoin. Se on kokemus joka tulee kokea itse. Se vaihtelee ihmisen mukaan.

Astun eteenpäin ja katson kaukaisuuteen, siellä olevaa hahmoa kohti. Valoa ei ole enää kauaa, mutta riittämiin. Kävelemme lähemmäksi toisiamme kunnes olemme kahden ja puolen metrin päässä toisistamme. Haarniskoissamme kannamme sukujemme värejä kunnialle, teräksemme on terävää ja tahtomme rautaa. Omat värini ovat mustaa ja valkoista, hänen keltaista ja punaista. Kypäräni on kuin hyökkäävä härkä sarvia ja kasvosuojusta myöten, mutta hänen kypäränsä on kuin vuorten lohikäärme joka tunnetaan armottomuudesta ja jonka kanssa käy vain yksi tie ja se vie kuolemaan. Aseemme ovat sukujemme perinnöistä arvokkaimmat: miekkamme. Miekkamme ovat sielumme, perheemme, rakastajamme, se osa meitä joka tietää meistä kaiken, jota me kunnioitamme ja rakastamme että myös vihaamme. Miekkamme ovat johtaneet meidät sotiin, ne mukanamme olemme vannoneet ikuista rakkautta vaimojamme kohtaan, ikuista vihaa vihollisiamme vastaan, ikuista kaunaa meitä voittaneille. Me rakastamme sitä mitä ne ovat meille tuoneet, ja vihaamme sitä mihin ne ovat meidät saattaneet. Tunteemme aseitamme kohtaan ovat yhteiset, koska vaikka meidät mikä tahansa muu pettäisi, niin aseemme eivät koskaan. Miekkamme ovat kuin itse luottamuksen kallio joka viiltää halki kaikki aallot terillänsä. Totisesti, teräksemme on vahvaa.

Kumarramme toisiamme vasten ennen kuin vedämme aseet koteloistaan. Emme puhu, kuiskaa tai edes hengitä tänä aikana. Luonto on hiljainen, se ei halua meidän puhuvan ennen viimeistä hetkeä. Lopulta aurinko heijastuu teristä ja kahden osuvan teräksen ääni kuuluu. Hiljaisuutta ei enää ole, sen on korvannut taistelu jota kumpikaan ei voi voittaa. Miehet hengittävät ja hengästyvät vaan eivät puhu. He tietävät että sanat on jo sanottu. Nyt puhuvat aseet. Perheet, kunnia, rakkaus, viha ovat kaikki jo menneitä ajatuksia taistelijoiden mielissä. Kumpikin tietää että tässä taistelussa voittaja on jo selvillä, kumpikaan ei vain myönnä sitä. Kunnia on jo kuollut aate heille, mutta silti se velvoittaa heidät molemmat viimeiseen taistoon.

Viillot ja pistot tuntuvat viipaloivan ilmaan taistelijoiden ympärillä. Vanhat aseet tuntuvat elämän omaa elämäänsä taistelijoiden käsissä. Ne ovat nyt siinä tarkoituksessa mihin heidät on luotu: tappamaan. Kuitenkin, ase on hyödytön ilman osaavaa käyttäjää joilla on syy käyttää taitojansa ja asettansa, ja näillä miehillä on yllin kyllin kumpaakin. He taistelevat tulevaisuudestansa. Sekä klaaninsa ja sukunsa tulevaisuudesta että myös itsensä.

Yhtään virhettä ei ole tapahtunut. Taistelu tuntuu taianomaiselta kun miekkamiehet ottavat mittaa toisistaan tekemättä virheitä. Mutta virheettömyys ei ole ikuista, ja menetin tasapainoni vastustajani voimakkaan iskun myötä. Horjuin, en pysynyt enää tahdissa ja annoin vastustajalleni mahdollisuuden iskeä voimatta itse tehdä mitään. Tämä virhe maksoi minulle henkeni.

Tunsin kuin miekan terä tunkeutuu haarniskastani lävitse, kuinka sen terävä terä silpoo sisukseni kahtia. Se tuntui halkaisevan minut kahtia. Kaaduin ensin polvilleni ja siitä selälleni. Päästin irti miekastani, ja odotin. Odotin viimeistä iskua joka tulisi osumaan sydämeeni. Katsoin vastustajaani kun hän nosti miekkansa viimeistä pistoa varten. Kaksin käsin hän piti miekkaan ylläni ja koko ajan nosti sitä ylemmäs kunnes saavutettuaan lakipisteen hän työnsi sen uudestaan lävitseni. Valmiiksi verinen terä tunkeutui sydämeeni katkaisten verenkiertoni ja lopettaen maallisen vaellukseni lopullisesti. Minä voitin.

Tiesimme molemmat alusta alkaen miten tulee käymään. Olemme molemmat menettäneet kaiken, ei meillä ollut enää muuta syytä elää kuin toisemme. Vihamme toisia kohtaan piti meidät elossa. Vaan ei enää. Viha tuhoaa ihmisen sisältä ellei sille tee jotain, ja me teimme. Minä voitin koska pääsin vihastani. Annoin vihalleni anteeksi, ja sain pimeyden pois sisältäni. Vastustajani hävisi, koska voitti minut vihansa voimalla kykenemättä voittamaan vihaansa, kykenemättä antamaan anteeksi.

Taistelumme oli viimeinen rippi. Viimeinen synnintunnustus. Me olemme molemmat tappaneet ihmisiä, tuhonneet muista klaaneja ja vihanneet toisiamme koko ikämme. Vihamme maksoi meille kaiken, emmekä koskaan antaneet sille periksi. Koitimme tuhota toisiamme kaikin mahdollisin keinoin vain huomataksemme että mitä enemmän yritimme sitä enemmän tuhosimmekin itseämme. Vihamme maksoi meille perheemme rakkauden, sukumme armon ja klaanimme arvotuksen. Loppujen lopuksi, me emme enää muistaneet miksi vihasimme toisiamme. Me tuhosimme maamme, lapsemme, perheemme, armeijamme ja omaisuutemme taistelussamme toisiamme vastaan kykenemättä koskaan kohdata taistelukentällä. Jätimme jälkeemme vain tuhkaa. Vanhalla iällämme palasimme paikkaan mistä kaikki alkoi, Lumikentälle. Kirsikkapuiden lehdettömät oksat olivat taistelumme kehys ja sielu. Kuin puut talvessa, me kaksi entistä suuruutta taistelimme elämämme ehtoolla siitä ainoasta asiasta mitä oli jäljellä.

Terän upotessa sydämeeni tiesin voittaneeni. En halunnut enää vihata. Viha kukisti minut ruumiini, mutta sieluni se vapautti. Entinen viholliseni oli halkaissut sydämeni kahtia aseellansa ja päästänyt tuskani pois. Hän ei ollut enää viholliseni vaan vapauttajani. Sulkiessa silmäni viimeisen kerran näin kuinka viimeinen kirsikkapuunlehti laskeutui ruumiini ylle. Sain anteeksi syntini. Voitin suurimman viholliseni eli vihan. Se riisti minulta kaiken maallisen, muttei voittanut rakkautta jonka sain kokea vasta nyt.

Minut tappanut mies lähti pois Lumikentältä. Hän oli itse lyönyt itsensä, hävinnyt suurimman taistelunsa. Hän oli nyt aave, tuhansien taistelukenttien kummitus. Hän ei pystynyt antamaan periksi vihallensa ja kuolemaan kanssani vaan hänen on etsittävä tie eroon vihasta. Se on hänen tuomionsa, hänen rangaistuksensa. Hän voitti vihollisensa muttei sitä suurinta. Hän oli liian ylpeä voidakseen hyväksyä olevansa tyhjä kuori joka menetti tärkeimmän sisältönsä eli rakkauden. Hän seurasi vihaansa joka johti hänen rangaistukseensa eli rakkaudettomuuteen maan päällä joka on pahempaa kuin helvetin synkimmät kammiot.

Tuonpuoleisessa en kohdannut surua, iloa, murhetta, tuskaa tai Kuolemaa. Kohtasin rakkauden joka on odottanut minua siitä asti kun synnyin ja joka odotti tähän hetkeen asti.

Tarina

Uhraus

Rakkautta sanotaan rumemmaksi sanaksi kuin se oikeasti on. Rakkaus ei raiskaa runoja tai tuhoa ihmisten elämiä. Se on jotain paljon enemmän. Se on se tunne mikä saa ihmisen ajattelemaan sydämellänsä. Se tunne joka asettaa toisen hyvinvoinnin itsensä edelle ja saa tekemään tekoja toisen puolesta joita ei itse olisi koskaan aiemmin tehnyt.

Nuori mies käveli pitkin syksyn putoavista lehdistä punaisena olevaa katua. Ilma oli viileä ja vähän pilvinen ja sateinen. Puissa oli edelleen lehtiä mutta ne olivat silti kaikki nyt tippumassa. Kesä oli takana ja nyt koko luonto varautuisi synkkään talveen kaikin mahdollisin voimin. Mies käveli puistoon ja piti nahkaisissa hansikkaissa olevia käsiään trenssinsä taskuissa. Puistossa ei ollut ketään muita kuin tämä mies joka käveli eteenpäin lehtien päältä.

Mies näytti ulkoa taatusti synkältä kuin yö hänen tummassa takissansa ja liituraitapuvussansa. Mutta hänen mielensä ei ollut musta. Hän muisteli kokemiaan hetkiä ilolla. Sen miten hän tapasi elämänsä rakkaan nuorena poikana ja muisteli sitä ihastuksen tunnetta minkä hän oli kokenut tyttöänsä kohtaan. Miten hän oli pyöräillyt kilometrejä ukkosella kaatosateessa tyttönsä luokse kun tämä oli vain sitä pyytänyt. Viettänyt aikaa rakkaansa kanssa vaikka kaverinsa halusivat mennä juomaan mutta tämä poika oli mieluummin valinnut hänet kenet sydän koki omaksensa. Se kesä meni nopeasti ja pian koitti taas syksyinen arki.

Samassa koulussa elo ei ole helppoa. Mutta poika ja tyttö silti aina hymyilivät nähdessään toisensa välitunneilla. Se voima mikä heidän välillään oli sai pojan kestämään kaiken sen kiusaamisen minkä hänen luokkalaisensa hänen päälleen kaatoivat. Tyttö tuki ja lohdutti häntä kaikkien niiden nöyryytysten jälkeen jotka poika oli joutunut kokemaan. Poika piti tytöstänsä tiukasti kiinni koko yläasteen ajan. Hän ei voinut antaa tytön mennä pois koska hänen sydämensä ei olisi kestänyt sitä. Mutta aina mitä enemmän poika piti tytöstänsä kiinni sitä lujemmin tyttö tarrautui poikaansa. Heidän sydämensä löivät yhdessä eikä heitä erottanut mikään riita tai kukaan. He eivät olleet kaksi vaan yksi.

Yläasteen loputtua tytöllä ja pojalla vaihtui koulu. Poika lähti opiskelemaan ammattiin kun tyttö lähti lukioon. Uudet piirit alkoivat vetää heitä erilleen vaikka he kuinka yrittivät laittaa vastaan. Poika ajautui huonoon seuraan ja tytön yrityksistä huolimatta hän alkoi viettää viikonloppunsa pullon ääressä kavereidensa kera kuin tyttönsä luona. Tyttö itki kun hänen rakkaansa alkoi liikkua muiden seurassa jotka tuhosivat pojan elämää pala palalta. Poika haki uusilta kavereiltaan sitä hyväksyntää mitä ei saanut vanhassa koulussa ja vähitellen se alkoi tuhota hänen sydäntään.

Mutta tyttö ei voinut antaa periksi. Hän rakasti poikaa niin paljon että ei voinut edes kuvitellakaan luopuvansa pojan sydämestä joka hänelle oli annettu, eikä hän välittänyt kuinka paljon se sattui. Hän piti kiinni pojastansa lupauksensa mukaisesti. Viikonloppu viikonlopulta pojan tempaukset kavereidensa kanssa muuttuivat yhä hurjemmiksi ja täytettyään kahdeksantoista vuotta poikaa ei pidätellyt enää mikään. Poliisin putka tuli tutuksi josta tyttö hänet aina haki. Sairaalan ensiavussa oli käyty monta kertaa vatsahuuhtelussa liiallisen viinan takia ja aina kun poika avasi silmänsä oli hänen tyttönsä hänen katseensa ensimmäinen kohde.

Pojasta tuli entistä julmempi ja välinpitämättömämpi tyttöään kohtaan. Heidän seksinsä muistutti pikemminkin julmaa raiskausta kuin rakastelua ja sen aikana poika haki vain omaa nautintoansa kuin mietti miltä hänen rakkaastansa tuntui.

Pojasta tuli myös entistä mustasukkaisempi. Hän halusi tytöstänsä orjan itselleen, orjan joka olisi vain häntä varten. Tytön ystävät ja vanhemmat varoittivat häntä muuttuneesta pojasta mutta tyttö ei siltikään pystynyt antamaan periksi. Hän ei voinut päästää irti rakkaastansa jota rakasti koko sydämellänsä.

Pojan viikonloput loppuivat siihen kun hän kännissä tuli hakanneeksi yhden lukiolaisen pojan joka oli jutellut hänen tytöllensä koulussa läksyistä. Hän oli nähnyt sen päiviä sitten mutta oli siitä hyvästä lyönyt tyttöystäväänsä monta kertaa. Senkin tyttö antoi anteeksi. Hän rakasti poikaansa liikaa että antaisi tämän mennä pois elämästänsä, oli tilanne mikä tahansa. Mutta vaikka tyttö antoi anteeksi, yhteiskunta ei antanut. Poika tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä vankilaan neljäksi vuodeksi ja määrättiin maksamaan vahingonkorvauksia.

Vankilassa ollessaankin tyttö kävi tapaamassa poikaansa joka alkoi vähä vähältä saada takaisin menetettyä elämäänsä. Tytön rakkaus auttoi pojan jälleen takaisin siksi kuten hän oli vuosia sitten. Hän pääsi eroon alkoholista ja rötöksistä vankilassa. Mutta huonosta omastatunnosta hän ei päässyt eroon. Hän oli tehnyt liian paljon pahaa rakkaallensa. Hänen syntinsä olivat musertavat ja kaikki se raakuus miten hän oli tyttöänsä kohdellut olivat liikaa hänelle. Hän ei voinut enää olla sama mies mutta ei hän voinut olla entinenkään. Poika ei koskaan ollut pettänyt tyttöä missään vaiheessa mutta se oli laiha lohtu. Hän rakasti tyttöänsä nyt ja aina yhtä paljon kuin sinä hetkenä kuin oli häneen ensimmäisen kerran rakastunut. Mutta enemmän kuin hän rakasti tyttöä hän halusi tytön olevan onnellinen. Hän halusi korjata tekemänsä synnit ja vääryydet mutta hinta siitä olisi mahdottoman suuri maksettavaksi. Se hinta tulisi maksaa sydämestä ja rakkauden verellä mutta silti, poika halusi tehdä sen.

Tyttö tuli taas kerran tapaamaan poikaansa vankilaan. He istuutuivat pöytään yhdessä ja alkoivat puhua. Tyttö vaikutti edelleenkin yhtä iloiselta kuin heidän suhteensa ensimmäisinä päivinä. Se toi toki hymyn pojan kasvoille, mutta myös synkensi hänen sielunsa. Poika tiesi tytön rakastavan häntä ja hänen mustaa sydäntänsä jossa kulkee synnin veri, mutta silti poika rakastaa tyttöä enemmän kuin itseänsä. Tytön takia hänen oli pakko toimia.
- Sä olet ollut mun suurin tuki. Kaiken sen paskan jälkeen mitä mä sulle tein sä olet edelleen siinä. Mutta se tekee tästä vieläkin vaikeamman myöntää. Mä en rakasta sua enää. Anteeksi.

Tyttö ei voinut enää peitellä kyyneliänsä. Hän itki ja huusi mutta ei ollut silti vihainen. Hänen sydämensä oli nyt rikottu. Mikään pojan aiemmista teoista ei ollut sattunut niin paljon kuin nuo sanat. Tyttö ei voinut lähteä itse, hän oli shokissa. Vartija tuli viemään järkyttyneen tytön ulos joka oli edelleen ihan paniikissa. Vasta tytön lähdettyä poika itki. Hän ei voinut tehdä sitä rakkaansa edessä koska silloin tyttö ei olisi uskonut häntä. Rakkaus sai hänet valehtelemaan ja kestämään nähdä hänen tekonsa seuraukset silmästä silmään.

Tyttö ei enää käynyt vankilassa. Hänellä ei enää ollut syytä käydä koska hänen poikansa oli tappanut hänen sydämensä. Poikaa se satutti enemmän että tyttö ei ollut enää hänen rinnallansa mutta se hinta oli maksu hänen synneistänsä. Hän maksoi korvauksen verellä. Tosin, tämä hinta oli suurin kaikista maailman maksuista koska tämä ei makseta sen takia että ahneudesta halutaan jotain vaan siksi että tehdään jotain toisen puolesta.

Tästä tapahtumasta oli jo vuosia. Pojasta oli tullut mies ja hän oli päässyt vankilasta. Hän kulki nyt yksin puistossa kohti kirkkoa.

Hän katsoi puiston reunoilta nojaten vanhaan tammeen miten hänen rakastamansa tyttö asteli noita kirkon portaita alas valkoinen hame päällään pitäen kädestä kiinni mustaan pukeutunutta miestä. Se hymy tytön huulilla oli aitoa ja oikeata, täynnä tunnetta joka tulee suoraan sydämestä. Juuri vihitty pariskunta astui autoon ja lähti kohti uutta polkua yhdessä kaikkien sukulaisten katsoessa vierestä kyyneleet silmissä.

Poikakin itki kaukana. Ei siksi että hän oli nyt lopullisesti menettänyt rakkaansa vaan siksi että hän oli sovittanut tekonsa. Hän oli luopunut tytöstä siksi että hänen rakkaimpansa voisi saada paremman elämän paremman miehen kanssa. Hän häpesi menneitä tekojansa liikaa että voisi enää koskaan elää sydämensä valitan kanssa. Hän koki liian suurta häpeää synneistänsä. Siksi hän päästi irti.

Tytön onni oli hänelle tärkeintä maailmassa ja sydämessänsä hän tiesi ettei koskaan voisi taata tytölle yhtä suurta onnellisuutta kuin haluaisi. Siksi oli parempi päästää hänestä irti ja antaa rakkauden korjata hajonneen sydämen haavat ja antaa ajan umpeuttaa ne. Hän rakasti tyttöä niin paljon että oli valmis tekemään suurimman uhrauksen tämän eteen. Päästämään irti hänestä ketä rakasti eniten maailmassa.